Miksi raittiuden puolesta vannoneet Penedon suomalaissiirtolaiset haksahtivat alkoholiin?

Miksi kieltolaki säädettiin, vaikka niin moni kansalainen rikkoi lakia sen alusta lähtien?

Kuinka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset suhtautuivat alkoholiin?

Nähdäänkö alkoholi lähtökohtaisesti haitallisena huumausaineena vai yksilöllisenä nautintoaineena?

Työväenkirjallisuutta 2000-luvun hyvinvointivaltiossa?

Työväenkirjallisuuden päivä 2014

JUSSI LAHTINEN

Ei ole liioiteltua väittää, että perinteinen luokkatietoisuuteen ja maskuliiniseen työnkuvaukseen keskittynyt työväenkirjallisuus on likimain kadonnut 2000-luvun Suomesta. Samaan tapaan suomalaisesta valtavirtakulttuurista on kadonnut merkittävä osa perinteisestä työväenkulttuurista, johon kuuluvat ruohonjuuritason poliittinen toiminta ammattiliittojen tai puolueiden kautta, pitkät illat työväentaloilla ja joukkokokoontumiset toreilla.

Mitä siis tarjosi Tampereella 30.8.2014 viidettä kertaa järjestetty ja satoja ihmisiä houkutellut Työväenkirjallisuuden päivä? Tapahtuma on laajentunut työväenkirjallisuuden traditioiden esittelystä kirjallisuustapahtuman ja yhteiskunnallisen keskustelutilaisuuden hybridiksi. Nykymuodossa Työväenkirjallisuuden päivä onkin ennen kaikkea yhteiskuntakriittinen sosiaalifoorumi, jossa kaunokirjallisuus antaa raamit yhteiskunta-analyysille. Samalla se on osa modernia vasemmistolaista työväenkulttuuria.

Tapahtuman yhteistyötahot kuvaavat Työväenkirjallisuuden päivän vasemmistolaista perusluonnetta. Muun muassa Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK, Teollisuudenalojen ammattiliitto TEAM, Auto- ja kuljetusalan Työntekijäliitto AKT, Työväen sivistysliitto TSL, Vasemmistoliiton Tampereen kunnallisjärjestö ja Työväenmuseo Werstas ovat tukeneet tapahtuman järjestämistä. Historiallisella Finlaysonin tehdasalueella sijaitseva Työväenmuseo Werstas on itseoikeutettu tapahtumapaikka Työväenkirjallisuuden päivälle, olihan itse Väinö Linna työskennellyt nuoruudessaan Finlaysonin tekstiilitehtaalla.

Tänä vuonna tapahtuman teemana oli laaja-alainen käsite ”hyvinvointi”. Aihe ei voisi olla ajankohtaisempi ja kirjallisuustapahtuman teemaksi se sopii erinomaisesti. Kaunokirjallisuus on historiallisesti kurkottanut hyvinvoinnin ja hyvinvointivaltion kulissien taakse. Esimerkiksi tunnetut 1960–70-lukujen työläiskirjailijat, kuten Hannu Salama, Alpo Ruuth ja Lassi Sinkkonen, ovat ansioituneet hyvinvointivaltion pahoinvoinnin kuvaamisessa. 1980-luvulta lähtien kaunokirjallisuudessa on usein noussut esille suomalaisesta hyvinvointivaltiosta vieraantunut yksilö ja kulutusyhteiskunnan kritisoiminen. Teemana hyvinvointi on ajaton ja selvästi esillä kirjallisuudessa yhä edelleen. Tapahtuman kannalta olikin tervetullutta, että ikuinen kysymys siitä onko nykymaailmassa todellisia työväenluokkaisia kirjailijoita, jäi tällä kertaa kuriositeetiksi. Työväenkulttuurin traditioiden tutkimus jäi siis sivuun ja esiin nousivat sosiaalipolitiikasta kumpuavat aihealueet.

Työväenkirjallisuuden päivä tarjosi lukuisia mielenkiintoisia haastattelutuokioita sekä paneelikeskusteluja. Tapahtumassa esiintyi niin vanhoja työväenkirjallisuuden merkkihenkilöitä kuin nykykirjallisuuden tunnustettuja arjen kuvaajia. Keskustelemassa oli myös laaja kirjo sosiaalitieteiden tutkijoita. Tämän kirjoituksen tarkoitus on esitellä Työväenkirjallisuuden päivän tapahtumia, analysoida käytyä hyvinvointikeskustelua ja pohtia tarkemmin perinteisen työväenkulttuurin roolia nykymaailmassa. En pyri tarkasti analysoimaan sitä mitä työväenluokka tai työväenkulttuuri 2000-luvulla tarkoittaa, vaan ennemminkin tarkoitukseni on esittää esimerkkejä ja ajatuksia siitä, mitä ilmiöitä tai asioita työväenkulttuuriin voisi 2000-luvulla liittyä.

Vanhoja radikaaleja työväenkirjallisuuden kulta-ajalta

Tapahtuman seniorit olivat 50 vuotta sitten kohuteoksensa Juhannustanssit julkaissut Hannu Salama sekä vasemmistoälykkö Claes Andersson. Salama ja Andersson muistuttivat 60-lukulaisen radikalismin karismasta ja siitä suuresta murroksesta, joka riehakkaan vuosikymmenen jälkeen on tapahtunut, niin hyvässä kuin pahassakin. Molemmat kulttuuriauktoriteetit kritisoivat nykyistä globaalia markkinataloutta sekä näkevät perinteisen hyvinvointivaltion pelastamisen arvoiseksi. 2000-luvun Suomi näyttäytyy kaksikon näkökulmasta varsin traagisena yhteiskuntana, jonka henkinen ilmapiiri on oikeistohegemonian täyttämä. Lääkärinä toiminut Claes Andersson muistuttaa kuitenkin myös siitä, että nykymaailmassa esimerkiksi mielisairaiden hoito on valovuosia edellä 1960-lukua. Kaikki ei siis maailmassa ole mennyt huonompaan suuntaan edes legendaaristen partaradikaalien näkökulmasta.


Muun muassa jazzpianistina, vasemmistoliiton entisenä puheenjohtajana, psykologina, runoilijana ja kirjailijana tunnettu Claes Andersson veti Bertel-salin täyteen kuuntelijoita.

Vanhaa työväenkulttuuria esitteli myös Tampereen Ylioppilasteatterin pienoisdraama ”Raskas Puuvilla”, joka perustuu vasemmistoradikaali Marja-Leena Mikkolan 1970-luvulla kirjoittamaan alkuperäistekstiin. Mikkolan teos on erityisen otollinen esitettäväksi Finlaysonin vanhassa tehdashallissa, koska raportinomainen teksti perustuu todellisiin Finlaysonin tekstiilitehtaan naistyöntekijöiden kokemuksiin. Ideana Mikkolan teoksen elävöittäminen Finlaysonin alueella on nerokas ja kertoo jotain myös yhteiskunnan muutoksesta. Kerran Suomen suurin tekstiilitehdas on muuttunut kahviloiden ja museoiden täyttämäksi kulttuurin ja kulutuksen keskukseksi, jossa tekstiiliteollisuus elää historian ja muistojen kautta. Raskas puuvilla -näytelmä, Claes Andersson ja Hannu Salama antoivat muistutuksen siitä, että 1960–1970-lukujen työväenliikkeestä kumpuava kulttuurituotanto oli ristiriitaista, luovaa, uhmakasta ja todella elävää.

Kriittisiä kirjajulkaisuja markkinatalouden kuristuksessa

Kirjallisuustapahtuman luonteeseen kuuluu uusien kirjajulkaisujen esitteleminen. Uutuuskirjoja oli mahdollista ostaa muun muassa Savukeidas-kustantamon ja Into-kustannuksen myyntipisteiltä. Työväenkirjallisuuden tradition hengessä tapahtumassa julkaistiin novellikokoelma Päätön – Novelleja työstä ja työttömyydestä. Kokoelma keräsi yhteen parhaat kirjoitukset edellisen vuoden Työväenkirjallisuuden päivän rinnalla järjestetystä kirjoituskilpailusta, jossa teemana oli työn ja työttömyyden kuvaukset. Kirjallisuudentutkija Milla Peltosen toimittaman kokoelman esittelytekstissä todetaan kokoelman olevan ”kiehtova läpileikkaus aikamme työelämästä. Kirjoituksista nousevat esiin mm. irtisanomiset, pätkätyöt, harmaa talous, työttömän hyvinvoinnin kaventuminen ja jopa romahtaminen.”

Amatöörikirjailijoiden omakohtaiset kokemukset työelämästä kuuluvat erottamattomasti suomalaisen työväenkirjallisuuden traditioon ja novellikokoelma täyttää tätä tyhjiötä 2010-luvulla. Itse asiassa Internetin yhteisöpalvelujen ja keskustelupalstojen kautta omakohtaisten tarinoiden ja kokemusten jakaminen on suositumpaa kuin koskaan. Työväenkirjallisuuden päivän aikana pohdinkin useaan otteeseen sitä, löytyykö moderni työväenkirjallisuus Internetin vapaasta maailmasta, jossa kuka tahansa voi joko anonyymisti tai omalla nimellään kertoa tarinansa sadoille, ellei tuhansille, uteliaille silmäpareille ilman suurempaa editointia tai kustannuspolitiikkaa?

Mielenkiintoisen novellikokoelman lisäksi tapahtumassa esiteltiin myös uutta tietokirjallisuutta. Kesän 2014 aikana julkaistut Kapitalismin sanakirja ja Uusi osuuskunta ovat tärkeitä ja ajatuksia herättäviä teoksia. Niistä käyty keskustelu tapahtumassa oli laadukasta ja osoitti osaltaan, että perinteisesti työväensivistykseen liittyneen terminologian analysoiminen sekä idea osuuskunnasta vaurauden jakajana eivät ole kadonneet 2000-luvun globalisaation myötä. On myös erittäin tervetullutta, että suhteellisen vaikeaselkoisia aihepiirejä pyritään muuttamaan helposti lähestyttävämpään muotoon, jotta kuka tahansa aiheesta kiinnostunut voisi todella syventyä ja ymmärtää suomalaista yhteiskuntaa ja vaihtoehtoja, joita tämä yhteiskunta tarjoaa esimerkiksi yrittäjälle.

Kapitalismin sanakirjan idea on mitä mainioin, koska nykyisessä tietotulvassa vilisevien termien sisäistäminen on erittäin haastavaa. Globalisaatio, neoliberalismi, Kiina-ilmiö, puskurirahasto, rajahyöty, finanssikriisi tai vaikkapa velkakatto ovat termejä, joita kuulee päivittäin television uutisissa, Internetin blogeissa ja sanomalehtien taloussivuilla. Kansantajuisesti kirjoitettu sanakirja edesauttaa edes jossain määrin näiden termien sisäistämistä. Myös osuuskuntaidean päivittäminen ja popularisoiminen 2000-luvulle on kiehtova ajatus. Kuten teoksen esittelytekstissä todetaan, Suomessa on jo nyt runsaasti globaalitalouden logiikkaa haastavia osuuskuntia: ”Suomalaiset ruokaosuuskunnat tuottavat lähiruokaa, tietotyöläiset työllistävät itse itsensä, vanhemmat omistavat päiväkotiosuuskuntia, maaseudun asukkaat perustavat laajakaista- ja vesiosuuskuntia, ja hoivaosuuskunnat vastaavat julkisten palvelujen rakennemuutokseen.” Olisi erittäin tervetullutta, että tämäntapaista pienimuotoista osuuskuntatoimintaa esiteltäisiin esimerkiksi ammattiin opiskeleville nuorille. Nykymaailmassa hyvinvointi työelämässä voisi lähteä osuuskuntatyyppisestä yhteisöllisyydestä, jossa työyhteisö omistaisi ja hallinnoisi omaa työtään itsenäisemmin kuin perinteisessä palkkatyössä.

Akateeminen vasemmisto analysoi hyvinvointivaltiota

Akateemiseen yhteiskunta-analyysiin tapahtumassa osallistui Suomen johtavia tutkijoita, muun muassa kirjallisuustieteen emeritusprofessori Pertti Karkama, sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo, sosiaalipolitiikan tutkija Jouko Kajanoja ja filosofi Tere Vadén. Akateemiset auktoriteetit pohtivat muun muassa hyvinvointivaltion tulevaisuutta, työväenliikkeen osuutta tulevaisuuden rakentamisessa, uusliberalistisen ideologian vaikutusta suomalaiseen kulttuurielämään sekä kapitalismin syvintä olemusta.

Omasta näkökulmastani mielenkiintoisin akateeminen keskustelutilaisuus oli ”Hyvinvoinnin ideologiat”. Sosiologian tutkija Olli Herrasen vetämässä paneelissa keskustelivat tietokirjailija Ville Lähde, professori Heikki Hiilamo sekä opetusministeri Krista Kiurun (SPD) erityisavustaja Esa Suominen. 1980-luvun lopulta asti, reaalisosialismin romahtamisen jälkeen, on puhuttu paljon ideologioiden kuolemasta sekä siitä, että vastakkainasettelun aika olisi suomalaisessa yhteiskunnassa ohi. Näitä väitteitä todistellaan esimerkiksi sillä, että Suomesta ei löydy yhtään hyvinvointivaltion lopettamista ajavaa vakavasti otettavaa poliittista puoluetta. Panelistit kuitenkin painottavat, että se mitä hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan, vaihtelee rajusti juuri ideologisista näkökulmista katsottuna. Ideologioista kumpuavat käsitykset siitä, mikä on valtion rooli hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. Tähän liittyy myös nykyään yleisesti käytetty termi hyvinvointiyhteiskunta, jossa kolmas sektori on nostettu mukaan tärkeäksi hyvinvoinnin tuottajaksi. Julkinen valta onkin saanut rinnalleen yksityiset palveluntarjoajat sekä hyväntekeväisyysjärjestöt. Se, kuinka paljon peruspalveluita voidaan ulkoistaa yksityiselle sektorille, on panelistien näkökulmasta selvästi ideologinen kysymys.


Emeritusprofessori Pertti Karkama luennoimassa uusliberalistisen ideologian vaikutuksesta nykykirjallisuuden teemoihin.

Perinteisesti hyvinvointimallit jaetaan kolmeen luokkaan: angloamerikkalaiseen liberaaliin, keskieurooppalaiseen konservatiiviseen ja pohjoismaiseen sosialidemokraattiseen malliin. Yksinkertaistettuna liberaali malli korostaa yksilön omatoimisuutta ja hyväntekeväisyyttä hyvinvoinnin selkärankana, konservatiivisessa mallissa keskiöön nousee ydinperhe ja pohjoismaisessa mallissa julkisen vallan vastuu on korostetun keskeinen. Panelistien mukaan kamppailu näiden kolmen hyvinvointimallin välillä on arkipäivää myös Suomen politiikassa. Esimerkiksi nousee Alexander Stubbin hallituksen ratkaisu elokuussa 2014 perua päätös oppivelvollisuusiän nostamisesta. Oppivelvollisuusiän nostaminen 17 vuoteen katsottiin olevan universaalin sosiaalipolitiikan vastahyökkäys, joka päättyi lopulta liberaalin ajatusmallin tyrmäysvoittoon. Samalla panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että tappion koki myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, pohjoismaisen hyvinvointimallin arkkitehti Suomessa.

"Hyvinvoinnin ideologiat" –paneelia kuunnellessa tuli selkeästi esille, että paneeliin osallistuneet keskustelijat ovat perinteisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion kannattajia. He muistuttavat liiallista byrokratiaa kritisoiville, että byrokratian todellinen vastakohta on anarkia, ei tehokkuus. Viranomaisten säätelemät normistot tehdään ennen kaikkea heikompien yksilöiden puolesta ja vahvempien valtaa rajoittamaan. Panelistien mukaan on myös hyvä muistaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologinen perusta eli se, että yhteiskuntarakenteessa kaikki lähtee solidaarisuudesta heikompia ja tuntemattomia kohtaan.

Mielenkiintoisen paneelikeskustelun jälkeen professori Heikki Hiilamo tiivisti osuvasti tämän hetken suurimman globaalin ongelman. Hänen mukaansa taloudelliset ja rakenteelliset kriisit voidaan aina selvittää, mutta todellisia tragedioita 2010-luvulla ovat ympäri maapalloa riehuvat sodat. Tähän on helppo yhtyä. Suomen synkässä taloustilanteessa on hyvä palauttaa mieleen elämän perusarvot ja se, että olemme ainakin vielä säästyneet väkivallalta talouskriisin pitkittyessä. AAA-luottoluokituksen lasku on sittenkin mitättömän pieni haaste verrattuna esimerkiksi Ukrainan sodan kaltaiseen kriisiin, Syyrian sisällissotaan tai Afrikan ebola-epidemiaan.

Nykykirjailijat esittelevät omat näkemyksensä suomalaisesta hyvinvoinnista

Akateemisen keskustelun vastapainoksi Työväenkirjallisuuden päivä tarjoili kaunokirjallisuuteen liittyvää sisältöä. On kuitenkin huomionarvoista, että tämän vuoden tapahtumassa kaunokirjallisuus oli korostetusti pienemmässä roolissa kuin yleensä. Yhtä kaikki, akateemisen analyysin jälkeen kirjailijoiden omakohtaiset tarinat ja maanläheinen suhtautuminen yhteiskuntaan antoivat loistavan kontrastin hyvinvointivaltion todellisuuteen. Kaunokirjallisuuden ainutlaatuinen kyky kommentoida ympäröivää yhteiskuntaa tuli hienosti esille erilaisten keskustelutilaisuuksien kautta. Kaunokirjallisuuden rinnalle on nostettava myös sarjakuvataide. Tapahtumassa esiteltiin tamperelaisen sarjakuvataiteilija Tiitu Takalon uusin teos Minä, Mikko & Annikki, joka esittelee Tampereen työväenhistoriaa Takalon omakohtaisilla kokemuksilla väritettynä. Takalon teoksessa käydään kriittisesti läpi muun muassa Tampereen historiaa 1800-luvulta eteenpäin, kunnallispolitiikan hidasta päätöksentekoa ja viimeisten vuosikymmenien vastavirtakulttuuria.

Kaunokirjallisuuteen liittyvistä paneelikeskusteluista antoisin oli ”Hyvinvoinnin syrjässä”, jossa toimittaja Seppo Puttosen johdolla runoilija Robert Meriruoho, kirjailija Anu Juvonen ja dekkaristi Timo Sandberg analysoivat suomalaisen todellisuuden muutosta läpi modernin historian. Paneelikeskustelun lähtökohdat olivat mielenkiintoiset. Robert Meriruoho on niittänyt mainetta 2000-luvun nuoren anarkismiin taipuvan mielenmaiseman kuvaajana. Anu Juvonen taas on kuvannut uusimmassa teoksessaan Lähiöoksennus nuoruutta 1980-luvun Helsingissä. Timo Sandbergin rikosromaanien tarinat sijoittuvat 1920–30-lukujen kahtiajakautuneeseen Suomeen. Hän on ammentanut materiaalia oman sukunsa historiasta sekä kansanrunousarkistosta.

Keskustelun aloittaa toteamus siitä, että nykyään 13 prosenttia suomalaisista elää köyhyysrajan alapuolella. Toisin sanoen suhteellinen köyhyys on osa suomalaista todellisuutta. Panelistit heijastavat omat näkökulmansa eri vuosikymmeniltä tätä totuutta vasten. Timo Sandberg korostaa 1920-luvun Suomen olleen yhteiskunta, jossa todellisuus näyttäytyi kahtia jakaantuneena. Toisille vuosikymmen oli kasvavan hyvinvoinnin ja vaurauden aikaa. Toisille, sisällissodan hävinneelle osapuolelle, aikakausi tarkoitti ihmisarvojen osittaista menetystä ja kokemuksia absoluuttisesta köyhyydestä. Sandberg alleviivaa, että yhteiskunnan totaalinen kahtiajako murtui viimeistään talvisodan aikana. Talvisodan hengen korostaminen on hyvin suoraviivainen yleistys suomalaisen yhteiskunnan murroksesta. On kuitenkin hyvä muistaa, että toisen maailmansodan jälkeen poliittiset vakaumukset eivät enää tarkoittaneet ihmisarvon menetystä. Samalla sota loi tilanteen, jonka kautta nykyisenlainen konsensuspolitiikkaan ja kompromisseihin kykenevä yhteiskuntajärjestelmä on ollut mahdollista rakentaa.


Hyvinvoinnin syrjässä -paneelikeskustelun osanottajat oikealta vasemmalle: Timo Sandberg, Anu Juvonen, Robert Meriruoho ja Seppo Puttonen.

1920-luvulta siirrytään Anu Juvosen mukana 1980-luvun helsinkiläiseen lähiöön, Kannelmäkeen. Juvosen omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava romaani Lähiöoksennus (2013) kuvaa 1980-luvun yksinhuoltajaperheiden lapsia. Juvosen nuorille tytöille 80-luku näyttäytyy varsin eri tavoin kuin juppikulttuurin ja kasinotalouden täyttämä vuosikymmen yleensä kuvataan. Johtavana teemana romaanissa on alueiden eriarvoistuminen. Juvosen Kannelmäessä voi aistia syrjäytymisen luomaa pahoinvointia keskellä nousukautta elävää Suomea. Yksinhuoltajaäidit joutuvat tekemään kahta palkkatyötä elättääkseen perheensä, kaupunkisuunnittelussa ei ajatella lapsia ja itsensäpaljastelijat sekä lähiöbaarien vakioasiakkaat ahdistelevat nuoria. Juvonen korostaa, että suurin ongelma lähiössä ei kuitenkaan ollut varallisuuserojen kasvu, vaan päihteiden käyttö. Inhimillisyyttä kirjassa edustavat ennen kaikkea lähiön pienet alakulttuuriryhmittymät, hevarit ja punkkarit, jotka uskalsivat muovata todellisuudesta oman näköisensä omilla säännöillään.

Paneelin kolmannen osanottajan, runoilija Robert Meriruohon, persoonassa ja kirjoituksissa tiivistyy 1980-luvulla syntyneen y-sukupolven todellisuus. Meriruoho palauttaa hyvinvointianalyysin nykyiselle vuosituhannelle toteamalla, etteivät 2000-luvun alun nousukausi ja nykyinen taantumakausi eroa henkisesti toisistaan käytännössä lainkaan. Meriruohon mukaan nousukaudella uutislähetykset täyttyivät suomalaisista tehtaista, jotka ajettiin alas ja vietiin Kiinaan. Nyt tehtaat yksinkertaisesti lakkautetaan. 2000-luvun nuorille nousukausi ei siis näyttäytynyt merkittävästi parempana ajanjaksona kuin nykyinen taantumakausikaan. Tämä on luonut tilanteen, jossa nuoret näkevät tulevaisuutensa erittäin pessimistisessä valossa. Kolmekymmentä vuotta Metalliliitossa työskennellyt Timo Sandberg yhtyy Meriruohon näkemykseen ja toteaa samalla ammattiyhdistysliikkeen roolin muuttuneen parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Sandbergin mukaan 1920-luvulla ammattiyhdistysliikkeestä kumpusi unelma paremmasta maailmasta ja vuosikymmenten saatossa ay-liike taisteli todellisia parannuksia palkansaajan elämään. Sandbergin värikkään kielikuvan mukaan 2000-luvun ay-liike menee takapuoli edellä karkuun markkinataloutta. Y-sukupolven tavoin ay-liike on passivoitunut ja lopettanut suoran ruohonjuuritason toiminnan. Olisi erittäin hyvä, että nykyinen ammattiyhdistysliike ottaisi Sandbergin kritiikin tosissaan ja jalkautuisi uudestaan aktiiviseen kenttätyöhön. Meriruohon ja Sandbergin yhteinen murheellinen näkemys kuitenkin on, että nykymaailmassa ei uskota parempaan tulevaisuuteen. Kokonaisvaltainen pessimismi on korvannut unelman paremmasta huomisesta.

”Hyvinvoinnin syrjässä” –paneelikeskustelua voi hyvällä syyllä kutsua erinomaiseksi yhteiskuntatieteen ja taiteen hybridiksi. Kirjailijoiden kautta suomalaista yhteiskuntaa ja kansalaisten hyvinvointia analysoitiin pitkän ajanjakson kautta: 1920-luvun kahtiajakautunut Suomi, 1980-luvun hyvinvointivaltion rappiolähiö ja 2010-luvun kyyninen y-sukupolvi antavat raamit kirjailijoiden tarinoille, jotka kommentoivat kuin varkain myös akateemista tutkimusta aikakausien ilmiöistä. Kirjailijoilla ja runoilijoilla on hämmästyttävä kyky kuvata ajassa ja paikassa toimivia yksilöitä keskellä yhteiskunnallisia muutoksia ja luoda tarinoita, jotka laajentavat tai kyseenalaistavat populaaria tulkintaa eri aikakausista.

Lopuksi

Työväenkirjallisuuden päivä esitteli onnistuneesti vasemmistolaista kulttuurituotantoa.
Työväenkirjallisuus, niin sanottu työläiskirjallisuus, on Suomessa saanut muotonsa jo 1800-luvun lopulla. Tällöin työläiskirjallisuudella tarkoitettiin proosaa, joka kumpusi suoraan työväenluokan sisältä, ilman keski- tai yläluokkaista suodatusta. 1900-luvun alussa työläiskirjallisuus nojasi sosialistiseen utopiaan ja vallankumouksen mahdollisuuteen. Suomen sisällissodan jälkeen 1920-luvun alussa työläiskirjallisuuden suureksi hahmoksi muodostui maltillinen Toivo Pekkanen, jonka teoksissa nousevat esiin epäpoliittiset ja itsenäistä ajattelua harrastavat työläisindividualistit. 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa suureksi työläiskirjailijaksi nousee Väinö Linna, jonka eepokset luovat suurta historiallista, usein sosiaalidemokraattiseksi kutsuttua, tarustoa suomalaiselle työväenluokalle. Linnan valtavan ja ristiriitaisen suosion jälkeen työläiskirjallisuuden ottivat haltuunsa kulttuuriradikaalit, jotka julkaisivat räävittömiä ja naturalismiin kurottavia arkitarinoita työväenluokkaisesta näkökulmasta. 70-luvun jälkeen perinteinen, luokkatietoisuudesta voimansa saanut, työläiskirjallisuus kuihtui ja katosi lähes kokonaan. Tässä on lyhyt versio suomalaisen työläiskirjallisuuden suuresta tarinasta.

Työväenkirjallisuuden päivä ei pyrkinyt kirjoittamaan suomalaisen työväenkirjallisuuden historiaan uutta lukua, vaan tapahtuma yksinkertaisesti esitteli mielenkiintoisen kattauksen hyvinvointi-teemaan liittyvää tieto- ja kaunokirjallisuutta sekä samalla syvensi teeman analyysiä uuden akateemisen tutkimuksen kautta. Työväenkirjallisuuden päivä 2014 ei myöskään keskittynyt 2000-luvun työväenluokan tai työväenkulttuurin määrittelyyn, vaan ennemminkin korosti nykyisen ”työväenkirjallisuuden” olevan heterogeenistä huono-osaisuuden ja köyhyyden kuvausta, hyvinvointivaltion marginaaleista kumpuavaa kirjallisuutta.

On formaatti sitten runous, proosakirjallisuus, tietokirjallisuus tai sarjakuva, osaavissa käsissä ne kertovat jotain oleellista tästä maailmasta ja yhteiskunnasta. Vuoden 2012 Työväenkirjallisuuden päivän avajaispuheessa presidentti Tarja Halonen korosti, että taide ei anna yhteiskunnalle tarkkaa osoitetta mihin pitää mennä, mutta kompassina se voi antaa suunnan. Kirjallisuustapahtuma antaa helposti lähestyttävän foorumin kirjailijoille kertoa omasta taiteestaan ja siitä suunnasta mihin heidän taiteensa yhteiskuntaa vie. Kirjojen tarinat eivät ole todellista faktatietoa, mutta ne kertovat jotain erityistä ja yksilöllistä aikakautensa maailmasta. Sana- ja kuvataiteen keinoilla hyvinvointivaltiosta voidaan kertoa tarinoita, jotka eivät mahdu vallitsevan ideaalin raameihin.

Työväenkirjallisuuden päivän tapaiset poikkitaiteelliset ja –tieteelliset kulttuuritapahtumat ovat omiaan alleviivaamaan taiteen merkitystä todellisuuden kuvaajana. Olisikin hienoa, että nämä loistavat keskustelutilaisuudet saataisiin systemaattisesti laajan yleisön nähtäville Internetiin. Tampereella teknisen toteutuksen voisi tehdä yhteistyössä esimerkiksi Tampereen seudun ammattiopiston audiovisuaalisen tutkinto-ohjelman opiskelijoiden kanssa. Internet-portaalin ylläpidosta voisi vastata vaikkapa Työväen Sivistysliitto, Kansan sivistystyön liitto tai Työväenmuseo Werstas. Portaaliin kerättäisiin ympäri Suomea laadukkaita vapaan sivistystoimen luentoja ja keskustelutilaisuuksia. Kansainväliseksi vertailukohteeksi voi nimetä vaikkapa amerikkalaisen TED-sivuston, johon kerätään angloamerikkalaista laadukasta luentomateriaalia elämän eri alueilta helposti lähestyttävään, tyylikkääseen ja mobiiliystävälliseen muotoon. Näin luentomateriaalit ja keskustelutilaisuudet ovat tiedonnälkäisen yksilön käytettävissä missä tahansa. Tämä jos mikä olisi 2000-luvun työväenkulttuuria konkreettisimmillaan.

Artikkelin lähteet

Työväenkirjallisuuden päivä, 30.8.2014. Työväenmuseo Werstas. Väinö Linnan aukio 8, 33210 Tampere.
ePressi – Kotimainen tiedotepalvelu. http://www.epressi.com/ (luettu 11.10.2014).
Into Kustannus Oy:n viralliset kotisivut. http://www.intokustannus.fi/ (luettu 11.10.2014).
Kansan sivistysliiton opintokeskuksen kotisivut. http://www.kslmedia.fi/ (luettu 11.10.2014).
Työväenkirjallisuuden päivien viralliset kotisivut. http://www.tkm.fi/tkp/ (luettu 11.10.2014).
Työväen musiikkitapahtuman viralliset kotisivut. http://www.valmu.com/ (luettu 11.10.2014).
Technology, Entertainment, Design (TED) –verkkoportaali. http://www.ted.com/ (luettu 11.10.2014).