Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Dystopiasta utopiaan?: Suomi 101 vuotta

PETTERI PIETIKÄINEN

YK:n tuoreen onnellisuusraportin mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Onko Suomesta siis tullut utopia? Tuskin sentään, mutta utopia-ajattelun tutkijana uutinen riemastutti minua. Ajoituskin oli täydellinen: kun luin tästä onnellisuusuutisesta, olin menossa pitämään utopiakurssillani luentoa utopismin ”peruskirjasta”, Thomas Moren Utopiasta (1516). Kerroinkin heti luennon alussa, että Suomi on nyt virallisesti julistettu ”tosielämän utopiaksi”. Uutinen suomalaisista onnellisimpana kaikista kansakunnista riemastutti myös siksi, että olen viime viikot kirjoittanut tekeillä olevaan kirjaani lukua Suomen sisällissodan ajan mielenterveysongelmista – niitä ei ollutkaan ihan vähän.

Tasan sata vuotta sitten suomalaiset olivat maailman ehkä onnettomin kansakunta: sisällissotamme oli kansainvälisessä vertailussa epätavallisen julma ja verinen. Vankeja tapettiin sumeilematta molemmin puolin, punaiset teloittivat summittaisesti hallitsemiensa alueiden ”lahtareita” ja valkoiset puolestaan syyllistyivät törkeisiin ihmissoikeusrikkomuksiin sodan päättymistä seuranneissa näytösoikeudenkäynneissä ja joukkoteloituksissa. Suomessa koettiin tuolloin ihmisyyden haaksirikko. Vielä monta vuotta itsenäistymisen jälkeen Suomi oli kahtiajakautunut, väkivaltainen, autoritaarinen, köyhä ja kaunainen maa, eräänlainen ”failed state”.

Jos tosielämän dystopia on Suomessa joskus ollut olemassa, se sijoittunee vuoteen 1918. Jos taas pikakelaamme siitä viisi vuosikymmentä eteenpäin, on jo nähtävissä aivan toisenlainen Suomi. Vuonna 1967 hyvinvointivaltiota rakennettiin täydellä vauhdilla, ja kansalliset kiistat kanavoituivat demokraattisen parlamentaarisen järjestelmän kautta rauhanomaiseen politikointiin. Maksuttoman peruskoulu-uudistuksen eteneminen, terveydenhoidon reformit ja elintason voimakas kasvu olivat edistyksen merkkejä. Samalla suurten ikäluokkien liberaalimpi, tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta korostava ajattelutapa oli nousemassa siihen asti hallinneen pappi-upseeri-pankinjohtaja –mentaliteetin rinnalle.

Suomi oli itsenäisyyden ensimmäisten viidenkymmenen vuoden ajan kansalaisiaan ja varsinkin poikkeavia ryhmiä simputtava kuriyhteiskunta, jossa mielenterveyspotilaat, kehitysvammaiset, ”ongelmanuoret” ja pikkurikkeitä tehneet suljettiin laitoksiin. Julkiateistit, homoseksuaalit, saamelaiset, ”puliukot” ja harvat tummaihoiset ulkomaalaiset olivat, jos eivät suorastaan vainottuja, niin ainakin epänormaaleiksi, moraalittomiksi, sairaiksi tai alkukantaisiksi kuvattuja. Mutta juuri itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan aikoihin alkoi kovien arvojen ja rankaisueetoksen tilalle yhä voimakkaammin tulla hyvinvointivaltion sosiaaliterapeuttinen eetos, jossa painotettiin kuntoutusta, integraatiota ja muita pehmeitä menetelmiä.

Vuodesta 1967 tähän päivään on Suomi edelleen muuttunut inhimillisemmäksi ja samalla hyvin vauraaksi ja vakaaksi valtioksi ja kansakunnaksi. Merkkipaaluja ovat mielestäni naisten ja lasten oikeuksien laajeneminen, esimerkkinä lait naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta (1986) sekä lasten ruumiillisen kurittamisen kieltämisestä (1984). Vaikka reaalimaailman käytännöt ovat laahanneet perässä, on naisten ja lasten autonomian ja oikeusturvan vahvistuminen yksi itsenäisen Suomen ylpeydenaiheita. Mallia meille on tarjonnut edistyksellinen skandinaavinen yhteiskuntajärjestelmä, erityisesti Ruotsi.

Se tosiasia, että perheväkivalta, itsemurhat ja henkirikokset ovat edelleen Suomessa yleisempiä kuin useimmissa muissa läntisen Euroopan verrokkimaissa, tarkoittaa, ettemme todellakaan elä missään utopiassa. Esimerkiksi yliopistoihin ja muuhunkin koulutukseen kohdistuneen eräänlaisen valtiollisen koulukiusaamisen ja kurjistamispolitiikan takia on myös oma mielentilani ollut välillä varsin anti-utooppinen. Joskus tulee mieleen, ovatko poliitikot ja julkinen valta jonkun kieron dialektisen historiallisen lain vaikutuksesta tuhoamassa sitä Suomea, joka vaivoin on saatu sadan vuoden aikana rakennettua. Viime vuosien kansallisessa politiikassa on kansakunnan hyvinvoinnin kannalta ollut huolestuttavan itsetuhoisia piirteitä.

Historioitsijana olen edesmenneen kollegani Tony Judtin ”eettisen maksiimin” kannattaja. Sen mukaan historioitsijat eivät ole pelkästään tutkijoita vaan aina myös kansalaisia, joilla on velvollisuus tuoda taitonsa ja kykynsä muidenkin käyttöön. Historioitsija voi palvella muuta yhteiskuntaa vaikkapa huomauttamalla ajatusten yksipuolistumisesta ja argumentaation köyhtymisestä sekä esittämällä, mihin tilanteisiin menneisyydessä on päädytty vastaavien kehityskulkujen myötä. Historioitsija voi toki myös laatia kuvitelmia paremmista maailmoista, mutta vielä tärkeämpää on miettiä, kuinka estää vielä huonommat ajat. Samalla meidän tulisi itse verisen sisällissodan kokeneina tuntea solidaarisuutta muiden maiden ahdingossa eläviä kohtaan.

Yksi 2010-luvun tosielämän dystopia on Syyriassa, jossa sota on jatkunut jo seitsemän vuotta. Tätä kirjoitettaessa elävät Itä-Ghoutan asukkaat – nuoret ja vanhat, lapset ja äidit – maanpäällisessä helvetissä. Maailman onnellisimman maan asukkaiden ei pidä itsetyytyväisenä sulkea silmiään muun maailman kärsimykseltä.



Kirjoittaja on aate- ja oppihistorian professori Oulun yliopistossa. Hän on erikoistunut hulluuden, mielenterveyden ja laajemmin ihmistieteiden historiaan ja on lisäksi tutkinut ja opettanut evoluutioteorioiden sekä utopia-ajattelun historiaa. Hänen viimeisin teoksensa on yhdessä Mikko Myllykankaan kanssa toimittama Ajatusten lähteillä (Gaudeamus 2017).

Julkaistu 3/2018.