Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Elävä kaunokirjallisuus haastaa länsimaisen ruumiillisuuden

Pohdintoja Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilta 2014

JUSSI LAHTINEN, teksti & SIIRI RAJA-AHO, kuvat

Elävän Kirjallisuuden Festivaali on vuodesta 2009 järjestetty kirjallisuustapahtuma Tampereella. Festivaali on keskittynyt pienkustantamoiden julkaisemaan marginaalisempaan kirjallisuuteen sekä poikkitaiteellisiin performansseihin. Tapahtuman järjestämispaikaksi on vakiintunut Tampereen sydämessä, Finlaysonin tehdasalueella, sijaitseva Työväenmuseo Werstas. Tapahtuman pääjärjestäjä on Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden perustama Elävän Kirjallisuuden Yhdistys (ELKI Ry). Yhdistyksen tarkoitus on elävöittää suomalaista kirjallista kulttuuria ja luoda vaihtoehtoja kirjallisuuden kaupallistamiselle ja tuotteistamiselle. Elävän Kirjallisuuden Festivaali on yhdistyksen suurin vuosittainen voimannäyte, joka kokosi tänäkin vuonna satoja erilaisesta kirjallisuudesta ja taide-elämästä kiinnostuneita yhteen. Tässä artikkelissa tarkoituksenani on analysoida ja esitellä 15.2.2014 järjestetyn kirjallisuusfestivaalin sisältöä.

Kirjallisuutta, taideperformansseja ja yhteiskunnallista keskustelua

Elävän Kirjallisuuden Festivaali, lyhennettynä EKF, ei ole perinteinen kirjallisuustapahtuma, jossa päätarkoitus olisi esitellä uusia julkaisuja, analysoida kirjallisia trendejä ja haastatella ajankohtaisia kirjailijoita. EKF on ennemminkin mielenkiintoinen yhteiskuntatieteellinen ja taiteellinen hybridi, jossa pääpaino on yhteiskunnallisella keskustelulla ja jossa kaunokirjallisuus sekä erilaiset performanssit toimivat eräänlaisina raameina yhteiskunta-analyysille. Luonnollisesti festivaalin keskusteluihin osallistuvilla kirjailijoilla tai julkaisijoilla on myös mahdollisuus markkinoida omia teoksiaan, mutta missään vaiheessa festivaali ei muuttunut markkinointitapahtumaksi. Pääpaino on alleviivatusti älyllisessä yhteiskunta-analyysissa.

Vuoden 2014 teemana tapahtumassa toimi laaja-alainen käsite ruumis. Kuten arvata saattaa, ihmisen fyysiseen olomuotoon keskittyvä poikkitaiteellinen festivaali toi osallistujien eteen groteskeja mielenmaisemia, modernien kauneusihanteiden kritisointia, seksuaalista monimuotoisuutta sekä ihmiskehon pyhyyden kyseenalaistamista esimerkiksi kyborgien, zombien, vampyyrien ja buddhalaisuuden kautta. Festivaali tarjoilikin monimuotoisen kokonaisuuden: paneelikeskusteluja, runovideoinstallaatioita, kehollisen kirjoittamisen työpajan, beatboxin tahdissa lausuttuja runoja, pienjulkaisijoiden myyntipisteitä, Tampereen ylioppilasteatterin ja Tukkateatterin esittämää teatteria sekä Juha Rautio & The Incredible Steam Engine Orchestran musiikkia. Erityismaininnan ansaitsee myös Tampereen kaupunginkirjaston etälainauspiste, johon kirjastoalan ammattilaiset olivat koonneet monipuolisen kattauksen festivaalin teemaan sopivia kirjoja lainattaviksi.

Nykyaikainen kulttuuritapahtuma ei olisi kokonaisvaltainen, jos tapahtumalla ei olisi virallisia iltajuhlia. Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla jatkot pidettiin kulttuuriravintola Telakalla, jossa jaettiin myös Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden myöntämä Tiiliskivi-palkinto. Palkinnon ideana on nostaa vuosittain esiin laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Telakalla järjestetty iltaklubi mahdollisti festivaalin jatkumisen yön pikkutunneille asti.

EKF 2014 oli hengästyttävän monipuolinen festivaali, joka onnistui luomaan varsin omaperäisen ilmapiirin työväenmuseon sisälle. Muutaman tunnin aikana festivaali sai ainakin minut heittäytymään syvälle ruumiillisuuden syövereihin. Pääsin seuraamaan festivaalin aikana neljää eri paneelikeskustelua. Paneeleissa analysoitiin muun muassa ihmisruumiin outoutta, mielen ja ruumiin dualismia, naisen kehon koskemattomuutta sekä miehen ruumiin kauneutta homoseksuaalisesta näkökulmasta. Luonnollisesti pääsin osallistumaan vain murto-osaan päivän tapahtumista. Varsinkin se, etten onnistunut todistamaan ensimmäistäkään festivaalin lukuisista performanssiesityksistä, jäi harmittamaan. Esimerkiksi ohjelmanumero, jonka esittelytekstissä lukee kaikessa yksinkertaisuudessaan ”[runoilija] Antti Salminen lukee kirjastaan raadollisia otteita eräänlaiseen kaiuttimeen”, olisi varmasti jäänyt mieleen ja monipuolistanut festivaalikokemusta absurdin audiovisuaalisen mielenmaiseman puolelle.

Paneelikeskustelut pureutuvat länsimaiden monimuotoiseen ruumiskulttiin

Päivän aloittaneessa paneelikeskustelussa ”Oudot ja muuttuvat ruumiit” kirjailijat Markku Toivonen ja Anni Nupponen, sarjakuvatutkija Leena Romu sekä tieteiskirjallisuuteen erikoistunut tutkija Markku Soikkeli pohtivat miksi zombit, vampyyrit, kyborgit ja barbit kutkuttavat ihmismieltä. Voidaanko ihmisruumiiseen mitä epätavallisimmilla tavoilla suhtautuvat fantasiat liittää modernin yhteiskunnan rakenteisiin ja nykypäivälle ominaiseen moraaliseen tyhjyyteen?

Satiirikko Markku Toivonen on kunnostautunut dystopioiden kuvaajana. Uusimmassa teoksessaan Toivonen luo yhteiskunnan, jossa kauneusleikkaukset ovat lapsuudesta asti normi, ihmisliha on käypää ravintoa, menneisyyden populaarikulttuurin megatähdet tuodaan muumioituna takaisin yleisön eteen ja eutanasia kuuluu yleiseen sosiaalipolitiikkaan. Toivosen visioita värittävät monotonisella äänellä luetut raportinomaiset lukunäytteet. Toivosen tekstinäytteiden jälkeen nousee mieleen kysymys siitä, kuinka lähellä todellista dystopiaa moraalisista ja eettisistä normistoista vieraantuneet länsimaat todella ovat? Esimerkiksi tietoliikenteen urkkimisen saralla Orwellin Vuosi 1984 on jo todellisuutta.

Kaunokirjallisen dystopian vastapainoksi paneelikeskustelijat analysoivat sarjakuvaa ja sitä karikatyyristä kuvaa, jota esimerkiksi ihmismäiset eläinhahmot sarjakuvissa ilmentävät. Panelistien yhteinen näkemys oli, että piirrostyyli on armeliaampi väline kuin yksilön mielikuvitusta stimuloiva kaunokirjallisuus. Toisin sanoen piirros jättää vähemmän tilaa yksilön mielikuvitukselle kuin pelkkä teksti. Keskustellessaan sarjakuvien ihmismäisistä eläinhahmoista panelistit heittivät ilmoille mielenkiintoisen kysymyksen: Onko ihmisen ja koneen rajan analysointi nykyään mielekkäämpää kuin perinteinen analyysi siitä, mikä erottaa ihmisen ja eläimen? Onko älypuhelimeen tai tablet-tietokoneeseen riippuvuussuhteessa oleva moderni yksilö jo lähellä kyborgia, ihmisen ja koneen risteytystä?

Sarjakuvien eläinhahmojen lisäksi inhimillisyyttä on kuvattu myös groteskin toiseuden kautta. Panelistit arvuuttelivat, miksi zombit (mm. The Walking Dead –sarja) sekä vampyyrit (mm. Twilight-sarja) ovat 2000-luvun populaarissa kulttuurissa ja erityisesti nuorisokulttuurissa erittäin suosittuja. Zombien suosion salaisuudeksi arvuuteltiin kapitalismia, joka muokkaa massasta aivottomia kuluttajia. Myös vampyyreiden suosio rinnastetaan talousjärjestelmään. Vampyyri on jo 1800-luvulla kuvattu ravintoketjun huipuksi ja vaikutusvaltaisia pankkiireita on kutsuttu vampyyreiksi, vertaimeviksi koronkiskureiksi. Onko niin, että tahdottomat ihmisoliot sekä ihmisiä ravintonaan käyttävät yliolennot samaistetaan globaalin markkinatalouden todellisuuteen?

Zombit ja vampyyrit kuvataan usein juuri toiseuden kautta. Paneelissa toiseus nousee korostuneesti esille myös arkisemmissa raameissa. Kauneusihanteet rinnastetaan fantasiahahmoihin. Disneyn prinsessat, Barbi-nuket ja Photoshopilla muokatut mallivartalot ovat samantapaista fantasiaa kuin kyborgit ja zombit sillä erotuksella, että fyysisesti epärealistiset kauneusihanteet vaikuttavat suoraan yksilöiden käsityksiin kauneudesta sekä normaalista vartalosta. Panelistit käänsivät vääristyneen kauneusihanteen mielenkiintoisesti ylösalaisin: nykypäivän visuaalisessa kulttuurissa ennemminkin normaali vartalo heijastaa toiseutta kun taas keinotekoinen ihannevartalo normaaliutta. Keskustelua väritettiin valkokankaalle heijastetuilla Kaisa Lekan sekä Kati Kovácsin sarjakuvastripeillä, joita panelisteista Leena Romu on omissa tieteellisissä tutkimuksissaan tutkinut. Kaisa Lekan sarjakuvissa disneymäinen söpöys yhdistyy suomalaisen arjen ongelmiin, kuten eettisen kuluttamisen problematiikkaan. Kati Kovácsin tuotannosta taas tulee esiin underground-sarjakuvan henki ja groteski seksuaalisuus. Sarjakuvat toimivat erinomaisesti keskustelun taustakuvina ja kuin varkain kommentoivat panelistien mielipiteitä.

Perusasioiden ääressä – Mielen ja ruumiin dualismi

Ensimmäinen paneelikeskustelu tiivisti osuvasti Elävän Kirjallisuuden Festivaalin hengen. Pienkustantamojen kirjailijat, underground-sarjakuvan tutkija sekä scifi-harrastaja keskustelevat ihmisyyteen perustavanlaatuisesti kuuluvasta teemasta ja syventävät aihetta otteilla omista teoksistaan tai tutkimuksistaan. Toisessa paneelikeskustelussa ruumiin tematiikka siirtyi klassisiin filosofisiin raameihin.

Keskustelussa ”Täysi mieli, kirjoittava keho” filosofi Ilmari Kortelainen, kasvatustieteilijä Antti Saari, esseisti Tero Tähtinen sekä esseisti-runoilija Jonimatti Joutsijärvi pohtivat muun muassa itämaisen ja länsimaisen kehotietoisuuden eroja. Keskustelussa nousivat esiin varsinkin Kortelaisen sekä Joutsijärven hyvin korkealentoiset filosofiset pohdinnat ja niiden vastavoimana kävelyesseillään kulttimainetta niittäneen esseisti Tero Tähtisen maanläheinen suhtautuminen mielen ja ruumiin yhteyteen. Keskustelujen keskiöön nousi Tähtisen erikoinen esseetuotanto, joka sekoittaa unenomaista kerrontaa, perinteistä matkakirjallisuutta sekä itämaista filosofiaa.

Keskustelussa painotettiin sekä itämaisen että länsimaisen filosofian monimuotoisuutta. Länsimaisuus ei ole vain mielen ja kehon erottamista eikä itämainen perinne yksiselitteisesti hylkää tätä dualismia. Mielenkiintoista oli myös pohdinta liittyen länsimaisen ja itämaisen henkisen valmennuksen eroihin. Onko tosiaan niin, että itämainen henkinen harjoitus on korostuneesti kehollista, kuten joogaa, kun taas länsimainen harjoitus tapahtuu nojatuolissa oman mielen tai syvällisen keskustelun kautta? Ainakin katolisen kristinuskon mystiset rituaalit kyseenalaistavat tätä jakoa.

Edelliseen viitaten keskustelussa tuli esille ”Ajattelen, siis olen” -lauseesta kuuluisan renessanssifilosofi René Descartesin vähemmän kuuluisa lause: ”Kävelen, siis olen”. Toisin sanoen ihmisyyteen kuuluu sekä mielen että kehon liike. Tämän kautta päästään tilanteeseen, jossa ihmisen ruumiillisuus rinnastetaan kehonsa ja vaistojensa kautta toimiviin eläimiin. Tämä taas erottaa filosofien keskustelun ensimmäisen paneelikeskustelun kyborgi-ajattelusta. Filosofit nostivat esille suuren postmodernin filosofin, Jacques Derridan, ajatuksen: ”Eläin on suurin filosofinen kysymys”. Kuinka paljon teknologisesti hämmästyttäviin saavutuksiin kykenevä ihmisolento on sittenkin perimmiltään vain vaistojen varassa toimiva eläin?

Rajua pohdintaa miehen ja naisen ruumiillisuudesta

Vaikeaselkoisen filosofisen pohdinnan jälkeen paneelikeskustelut jatkuivat tämän päivän polttavien poliittisten teemojen ympärillä. Keskustelussa ”Ei saa koskea” oululainen kirjailija Hanna Hauru, sukupuolentutkija Taina Kinnunen, tamperelainen kirjailija Tuija Välipakka sekä kirjallisuuden opiskelija Ella Paija analysoivat naisen oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen ja miten tämä oikeus toteutuu nykyajan Suomessa. Paneelikeskustelussa kirjailijat lukivat omista naiseuteen pureutuvista teoksistaan lukunäytteitä ja kertoivat rankkoja omakohtaisia kokemuksia väkivallasta ja läheisyyden puutteesta.


Ella Paija (vas.), Hanna Hauru ja Tuija Välipakka Ei saa koskea -paneelissa.

Tieteellinen keskustelu saa valtavasti syvyyttä kirjailijoiden tekstien ja kokemuksien kautta. Tällöin tilastolliset tosiasiat sekä akateeminen tutkimus konkretisoituvat todellisiksi, ajassa ja paikassa ilmeneviksi tapahtumiksi. Paneelikeskustelun aikana taiteen voima tunteiden tulkkina ja todellisuuden suodattajana tuli hyvin vahvasti esille.

Keskustelun puolessa välissä pääpaino siirtyi nykyajan kauneusihanteiden analyysiin. Barbi-tyylisen unelmakropan aiheuttamat epärealistiset ulkonäköpaineet, kapitalistisen kauneusihanteen luoma hillitön tarve kuluttaa kauneustuotteita ja varsinkin hieman varttuneempien naisten armoton tarve näyttää nuorelta ovat nykypäivän todellisuutta. Panelistit toivat esille sen, että kauneusihanteet ovat korostuneesti kulttuurillinen ilmiö. Toisin sanoen meidän kauneusihanteemme ei ole lopullinen ja viimeinen totuus, vaan se saattaa joutua haastetuksi tai muuttaa muotoaan itsestään. Tämä oli lohdullinen muistutus keskellä varsin synkkää keskustelua. Paneelissa tuli myös kiinnostavasti esille 2010-luvulla esimerkiksi televisioviihteen kautta muodostunut uusi totuus ”Strong is the New Skinny” eli urheilullinen fitness-vartalo on jossain suhteessa korvannut laihuuden ihanteen. Voiko tätä muoti-ilmiötä pitää positiivisena ja terveenä ajatusmallina vai muuttuvatko ihanteet vain toisesta ääripäästä toiseen?

Tapahtuman viimeisessä paneelikeskustelussa analyysin kohteena oli ”Kovankaunis miesruumis”. Paneelikeskustelun päätarkoitus oli esitellä ja analysoida uutta elokuvaa, joka kertoo Suomessa 1950-luvulta asti vaikuttaneen, homoeroottista Tom of Finland -kuvastoa luoneen, Touko Laaksosen elämästä. Paneeliin osallistuivat uuden elokuvan ohjaaja Vesa Kuosmanen, amerikkalaista 1970-luvun homoerotiikkaa suomentanut Aulis Hård, Tom of Finlandista kirjan julkaissut Harri Kalha sekä vähemmistöseksuaalisuutta tutkinut Livia Hekanaho.

Paneelikeskustelu alkoi uuden Tom of Finland -elokuvan trailerin näyttämisellä. Traileri esitteli elokuvan visuaalista ilmettä, markkinoi elokuvaa sekä antoi keskustelulle raamit. Traileri käyttää modernia visuaalista kuvamateriaalia, joka on hyvin kaukana tarinan ajanjaksosta, 1950-luvun Suomesta. Kulttuurihistorioitsija Harri Kalha huomautti, että 1950-luvulla maskuliininen vartalo oli vielä viattomasti raskaan työn tai laadukkaan geeniperinnön ansiota. Kuntosaleilla äärimmilleen treenatut vartalot eivät olleet aikakauden todellisuutta. Paneelikeskustelu sisälsikin mielenkiintoista 50-luvun moraalietiikan analyysia sekä lähes väittelynomaista keskustelua siitä, miten kyseisen aikakauden maskuliinista ilmapiiriä pitäisi kuvata 2010-luvun elokuvassa. Onko edes mahdollista tavoittaa jotain todellista vähemmistökulttuurista, kuten 50-luvun homoyhteisöstä, jolla ei ole omaa kirjoitettua tai dokumentoitua historiaa?

Mielenkiintoisen kaunokirjallisen nyanssin keskusteluun toi Aulis Hård, joka luki näytteitä 70-luvun amerikkalaisesta homoseksuaalisesta pornografiasta. Lukunäytteet aiheuttivat varsin hilpeän reaktion yleisössä. Reaktio sai panelistit väittelemään, onko homoseksuaalinen kuvasto aina jossain suhteessa koomista. Siitä panelistit olivat yhtä mieltä, että homoerotiikasta puuttuu sukupuolten välinen jännite ja vuosisatoja jatkunut toisen sukupolven alistaminen. Toisin sanoen voidaan väittää, että homoseksuaalisuus edustaa jonkin asteista tasa-arvoa yliseksuaalisessa todellisuudessa.

EKF 2014 onnistui yhteiskunta-analyysin ja taiteen yhdistämisessä

Tässä artikkelissa olen pyrkinyt esittelemään Elävän Kirjallisuuden Festivaalia yleisellä tasolla sekä nostamaan tapahtumasta esiin mielenkiintoisia teemoja. Elävän Kirjallisuuden Festivaali oli todella nimensä veroinen. Se esitteli marginaalisempaa kirjallisuuskulttuuria ja yhdisti sen nykyisen, elävän maailman teemoihin. Kaunokirjallisuus, kuten muukin taide, tekee postmodernissa sirpaloituneessa yhteiskunnassa yhä tärkeää työtä muun muassa keskittymällä vähemmistökulttuurien jäsenten sekä niin sanottujen tavallisten ihmisten tarinoihin. Pienen ihmisen tunteiden nostaminen keskiöön ylivisuaalisessa ja epärealististen ihanteiden täyttämässä maailmassa on äärimmäisen tärkeää, koska ilman monimuotoisten tunneskaalojen kuvaajia voi länsimainen kansalainen todella hukata todellisuuden tajunsa keinotekoisen maailman syövereihin. Samalla logiikalla groteskien mielikuvien, dystopioiden ja äärimmilleen viedyn moraalityhjyyden kuvaaminen on tärkeää, jotta pystymme paremmin käsittämään ne haasteet, joita tulevaisuus tuo tullessaan.

EKF 2014 osaltaan todisti valtavirrasta poikkeavan kaunokirjallisuuden ja siihen liittyvän poikkitaiteellisen sekä -tieteellisen sisällön olevan oiva perusta yhteiskunnalliselle keskustelulle. Tapahtuma tarttui ihmisen ruumiillisuuteen ennakkoluulottomasti ja nosti esiin hyvin monipuolisen kattauksen ajankohtaisia teemoja. Tapahtuma ei tarjonnut suuria ja mullistavia ratkaisuja ruumismyytin purkamiseen vaan ennemminkin festivaali jätti valtavan kysymysten ja tunteiden tulvan mieleeni. Tapahtuma myös esitteli, ainakin minulle, täysin uudenlaista kirjallisuutta sekä uusia kirjailijoita. Oman mielenkiintoni herättivät erityisesti Tero Tähtisen novellikokoelma Katmandun unet, Markku Toivosen satiiri Ihmisenveistäjät, Kaisa Lekan sekä Kati Kovácsin sarjakuvatuotannot sekä Hanna Haurun teos Paperinarujumala.

Edellä mainitut kirjalliseen sekä visuaaliseen taiteeseen keskittyneet taiteilijat näyttäytyivät festivaaleilla yksilöinä, jotka todella haluavat kertoa elävästä, tässä ajassa ja paikassa tapahtuvasta, elämästä. Juuri tätä hakee myös Elävän Kirjallisuuden Yhdistys festivaaleillaan ja tapahtumillaan. Verkkosivuillaan yhdistys tiivistää elävän kirjallisuuden tyylikkään ytimekkäästi: ”Elävä kirjallisuus ei näivety kirjastojen varastoissa, kaavaudu kysynnän kosiskeluksi tai mäskiydy messupöydille mitäänsanomattomiksi kulutushyödykkeiksi. Elävä kirjallisuus on muuttuvaa, ristiriitaista, potentiaalista ja itsessään erottamatonta elämisestä, kokemisesta ja näkemisestä.” Tähän on helppo yhtyä.

Lopuksi on todettava tapahtumapaikan, Työväenmuseo Werstaan, olevan nykyään erittäin laadukkaiden vuosittaisten kulttuuritapahtumien koti. Sosiaalihistorian erikoismuseona kulttuuritapahtumat sekä yhteiskunnalliset tapahtumat ovat luonnollinen osa museon profiilia. Elävän Kirjallisuuden Festivaalin lisäksi ainakin loppukesäisin järjestettävät Työväenkirjallisuuden päivät sekä alkukesäisin järjestettävät Tampereen sosiaalifoorumit nostavat Werstaan yhdeksi Tampereen kiinnostavimmista kulttuuritapahtumapaikoista.

Artikkelin tiedot perustuvat seuraaviin lähteisiin:
Elävän Kirjallisuuden Festivaali, 15.2.2014. Työväenmuseo Werstas. Väinö Linnan aukio 8, 33210 Tampere.
Elävän Kirjallisuuden Festivaalien viralliset kotisivut. http://www.ekf.fi/ (Luettu 1.3.2014).
Elävän Kirjallisuuden Yhdistyksen viralliset kotisivut. http://www.ekf.fi/elki/ (Luettu 1.3.2014).