Miksi raittiuden puolesta vannoneet Penedon suomalaissiirtolaiset haksahtivat alkoholiin?

Miksi kieltolaki säädettiin, vaikka niin moni kansalainen rikkoi lakia sen alusta lähtien?

Kuinka antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset suhtautuivat alkoholiin?

Nähdäänkö alkoholi lähtökohtaisesti haitallisena huumausaineena vai yksilöllisenä nautintoaineena?

Luokan ääni ja hiljaisuus -teoksen julkistamistilaisuus 10.11.2016

JOSEFINA SIPINEN

Yhteiskuntaluokkien eriytyminen on noussut näkyvästi otsikkoihin tänä vuonna. Esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (15.11.2016) on huolestuttu tästä kehityksestä, joka ohjaa valintojamme läpi elämän. Lapsuudenkodista alkanut polkuriippuvuus jatkuu aina aikuisuuteen saakka: lapset menevät eri kouluihin, harrastavat eri asioita, ja heidän kaveripiirinsä eriytyvät. Myös yhteiskuntatieteiden tohtori ja ”talonmiehen tytär” Mari Käyhkö huomautti kuun alussa samaisessa lehdessä (HS 3.11.2016), kuinka ”luokkaeroja on hiljaa läsnä kaikkialla”, ja on vaarallista, jollei niitä haluta nähdä tai tajuta. Yksilölähtöisessä ajassa eläminen on iskostanut mieliimme sen, että elämämme kulku riippuu omista teoistamme ja valinnoistamme, ja että kaikilla on mahdollisuus tehdä kaikkea, kunhan vain tahtotila on riittävä. Käyhkön mukaan tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä todellisuudessa ihmisillä on hyvin erilaiset mahdollisuudet tehdä elämää ohjaavia valintoja.

Luokkakeskustelu on siis viime aikoina noussut näkyvämmin osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Mutta miksi? Katosiko se jonnekin 2000-luvun vaihteessa alkaneen nousukauden pyörteissä? Ehkäpä näin on, sillä muistatteko vielä esimerkiksi Sauli Niinistön taannoisen presidentinvaalikampanjan vuodelta 2006, jossa Niinistö esiintyi ”työväen presidenttinä” ja painotti ”vastakkainasettelun ajan olevan ohi”? Miten oli tultu pisteeseen, jossa kokoomuslainen poliitikko saattoi uskottavasti esiintyä työväen ehdokkaana?

Kysymykseen ”miltä näyttää tämän päivän luokka-Suomi” vastasivat myös Luokan ääni ja hiljaisuus - Yhteiskunnallinen luokkajärjestys 2000-luvun alun Suomessa -teoksen kirjoittajat kirjansa julkistamistilaisuudessa, joka järjestettiin Vastapainon tiloissa 10.11.2016. Anu-Hanna Anttilan, Ralf Kaurasen, Kati Launiksen ja Jussi Ojajärven toimittaman teoksen kirjoittajiin lukeutuvat edellä mainittujen lisäksi Harley Bergroth, Lauri Lahikainen, Emma Lamberg ja Katariina Mäkinen. Kirjoittajat ovat sosiologeja, filosofeja ja kirjallisuustieteilijöitä. Luokan ääni ja hiljaisuus on poikkitieteellinen tutkimus yhteiskunnallisesta luokkajärjestyksestä nyky-Suomessa. Yksi teoksen keskeinen sanoma on, etteivät yhteiskuntaluokat ole minnekään kadonneet, vaikka ihmisten samaistuminen yhteiskuntaluokkiin onkin voinut muuttua.

Luokan ääni ja hiljaisuus rakentuu johdannon lisäksi yhdeksästä luvusta, jotka sisältävät oman näkökulmansa luokkatutkimukseen ja esittelevät erilaisia luokkateoreettisia työkaluja. Kirjoittajien tutkimusaineistoihin lukeutuu muun muassa omaelämänkerrallisia köyhyyskirjoituksia, pääministerin puheita ja maahanmuuttokeskustelua. Näiden kautta kirjoittavat tekevät näkyväksi niitä 2000–2010-lukujen yhteiskunnallisia jakoja, jotka on osin tietoisesti ja osin tiedostamatta pyritty häivyttämään.

Esimerkiksi Kauranen ja Lamberg analysoivat omassa kirjaluvussaan "Hyvinvointi, työ ja häivytetty luokka" pääministeri Jyrki Kataisen puheissa pääministerin puheita vuosilta 2011–2014. Heidän mukaansa luokkien välisiin eroihin tai luokkataisteluun vetoaminen tai edes niiden julkilausuminen on nykyajan poliittisessa puheessa harvinaista. Tämä ilmenee myös Kataisen puheissa, joissa Kaurasen ja Lambergin mukaan vallitsee ”luokkaa koskeva hiljaisuus”. Vaikka sana luokka on voinut kadota retoriikasta, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö puheissa käsiteltäisi luokkakysymyksiä, kuten sosiaalista eriarvoisuutta ja työelämän suhteita. Kauranen ja Lamberg viittaavat sekä Antonio Gramsciin että Stuart Halliin puhuessaan hegemoniakamppailusta eli siitä, kuka yhteiskunnassa saa tuottaa arkijärkeä eli yhteisesti hyväksyttyä maailmankuvaa. Pääministerillä on maamme vaikutusvaltaisimman instituution johtajana tässä painava sana sanottavana.

Kaurasen ja Lambergin luku herättää minussa kaikuja kymmenen vuoden takaa, jolloin olin itse täysi-ikäisyyden kynnyksellä, ja pohdin kuumeisesti omaa poliittista identiteettiäni valmistautuessani äänestämään ensimmäisen kerran. Olin aina ollut koulussa erityisen kiinnostunut historiasta ja yhteiskuntaopista, ja lukiossa ilmoittauduin kaikille valinnaisille kursseille, joita näistä aineista järjestettiin. Tästä huolimatta en vielä 18-vuotiaanakaan ollut aivan varma, mitä käytännössä tarkoittavat vasemmistolainen ja oikeistolainen politiikka. Mikä minulta oli kouluopetuksessa mennyt ohi, kun poliittinen ymmärrykseni oli vielä niin hahmottumaton? Jälkikäteen ajateltuna tuntuu hassulta, että sellaistenkin opiskelijakavereideni, joiden omat vanhemmat työskentelivät myyjinä tai sähköasentajina, mielestä Kokoomus oli puolueena ”cool”. Kaiketi tämä oli seurausta siitä, että 2000-luvun lopulla Kokoomuksen keskustaoikeistolainen retoriikka tuntui monesta raikkaalta ja nykyaikaiselta.

Omassa kodissani ei juuri puhuttu politiikkaa, eikä minulla lapsuudessani oikeastaan ollut käsitystä vanhempieni varallisuudesta saati yhteiskuntaluokasta. Tiesin, että luokallamme oli oppilaita, joiden kotiasiat eivät vaikuttaneet olevan kunnossa, mutta heidän elämästään koulun ulkopuolella en tiennyt mitään. Käytännössä lapsuuteni ja nuoruuteni keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa tuntui siis hyvin ”luokattomalta”. Tämä kaikki paljastuu Luokan ääni ja hiljaisuus -teoksen valossa hyvin keskiluokkaiseksi kokemukseksi. Suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuuteen perehtyneet tutkijat ovatkin useassa yhteydessä nostaneet esille, kuinka köyhyys ei ole näkyvää niille, joiden kohdalle se ei osu henkilökohtaisesti. Esimerkiksi leipäjonojen asiakkaat ja keskiluokkainen työssäkäyvä aikuinen harvoin kohtaavat.1 Tästä syystä köyhyyden olemassaolo on helppo ohittaa ja unohtaa.

Luokan ääni ja hiljaisuus -teoksen julkistamistilaisuudessa puhuttiinkin muun muassa ihannekansalaisuudesta, joka tämän vuosikymmenen Suomessa määritellään monesti siitä näkökulmasta, kuka meistä on yhteiskunnalle hyödyllinen ja kuka ei. Lähinnä tämä kysymys kulminoituu yksilön taloudelliseen tuottavuuteen. Tähän pureutuu esimerkiksi Mäkinen omassa luvussaan "Maahanmuuttovastainen internet-aktivismi, uusliberaali ideaalikansalaisuus ja ylijäämäihmiset". Hän käyttää aineistonaan Hommaforumin keskusteluja, joihin suomalaisen maahanmuuttovastaisen liikehdinnän alku- ja kulminoitumispiste ovat monella tapaa palautettavissa. Nettikeskustelu maahanmuutosta on vaikuttanut paitsi puoluepolitiikkaan, myös siihen tapaan, jolla valtavirrassa on alettu puhua maahanmuuttajista. Mäkinen analysoi Hommaforumin maahanmuuttovastaisia keskusteluja ihannekansalaisuuden tuottamien luokkajakojen ja niiden rodullistumisen näkökulmasta. Luvussa tulee esille, kuinka maahanmuuttajat jaotellaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa toivottuihin ja epätoivottuihin, taloudellisesti tuottaviin ja tuottamattomiin. Taloudellinen tuottavuus määrittelee pitkälti sen, kenellä maahanmuuttajalla on oikeus kuulua ”meihin” suomalaisiin, ja tietyistä maista tulevat luokitellaan jo lähtökohtaisesti tuottamattomiin. Samalla maahanmuuttajia arvioidaan heidän kuvitellun moraalinsa perusteella: tiettyjen kansallisuuksien oletettua tapaa kasvattaa lapsia tai kohdella vastakkaista sukupuolta pidetään vääränä.

Sen lisäksi, että luokkiin liitetään mielikuvia ylhäältä ja ulkoa käsin, myös luokkaan kuuluvien kokemus itsestään on teoksen kirjoittajien mielenkiinnon kohteena. Esimerkiksi Bergroth kirjoittaa luvussaan "Luokan ruumiillisuus arjen kokemuksissa köyhyydestä" siitä, millä tavoin köyhät näkevät ja kokevat itse itsensä. Bergroth nostaa esiin, kuinka köyhillä oman kehon arvostaminen on matalampaa kuin parempiosaisilla. Köyhät tiedostavat, kuinka heikompi yhteiskunnallinen asema heijastuu heidän ulkoisessa olemuksessaan ja lyö heihin leimansa. Pahinta köyhien näkökulmasta on se, että esimerkiksi televisiomainokset kertovat meille jatkuvasti, mitä voisimme olla, ja kuinka ”kunnollinen minä” on saavutettavissa ennen kaikkea yksilöllisillä kulutusvalinnoilla. Köyhillä ei kuitenkaan ole varaa näihin valintoihin.

Launiksen, Bergrothin ja Anttilan luvussa ”'Luokattomuus' ja eriarvoisuuden kokeminen köyhyyskirjoituskilpailun teksteissä" käydään läpi vuonna 2006 järjestetyn Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun kautta saatuja tekstejä. Luvun kirjoittajat ovat havainneet, että köyhyyskokemuksista nousee esiin kaiken kattava kokemus ylittämättömästä eriarvoisuuden tunteesta. Osa köyhyystekstien kirjoittajista kokee pudonneensa koko luokkayhteiskunnan ulkopuolelle paikkaan, jossa heille ei ole olemassa omaa luokkaa, eikä ryhmää, johon kuulua. Nämä ihmiset kokevat vahvaa kelpaamattomuuden tunnetta. Toisaalta köyhyydenkin kierteitä ja lajeja on köyhyyskuvausten perusteella useita: on köyhää, rutiköyhää, uusköyhää, juoppoa, rikollista, saamatonta, nollaa ja pölkkypäätä. Köyhyys näyttäytyy seurauksena epäonnisesta kohtalosta, henkisestä murtumisesta, koulutuksen puutteesta tai päihdeongelmasta. Köyhyys voi olla myös sukurasite. Uusliberalismi edellyttää yksilöltä joustavuutta, kehittymistä ja mukautumiskykyä. Köyhyydestä ja osattomuudesta kärsivien vastakohtana ei siten ole ainoastaan omistava luokka, vaan myös pystyvä, kunniallinen ja aktiivinen keskiluokka. Hyväosaisuutta määrittää ennen kaikkea valinnan mahdollisuus.

Valinnan mahdollisuus nousee esille myös Anttilan luvussa "Luokkajärjestyksen muotoutuminen kotityöpalveluprosessissa", joka käsittelee kotityöpalvelun ostamista ja teettämistä 2000-luvun Suomessa. Anttilan tutkimusaineistona ovat kotityöpalvelualan työpaikkailmoitukset TE-palveluiden avoimet työpaikat -verkkopalvelussa vuosilta 2009–2014. Anttilan mukaan työn teettäminen toisilla tuo näkyviin luokkaperustaisen työnjaon: prekaari2 työvoima tekee keskiluokalle kelpaamattomat työt. Prekariaatilla itsellään sen sijaan ei ole mahdollisuutta teettää töitään toisilla: ”kotisiivoojalla itsellään ei ole varaa kotisiivoojaan”, Anttila tiivistää. Prekariaatilla ei myöskään juuri ole mahdollisuutta vaikuttaa esimerkiksi työaikoihinsa, sillä työnantaja odottaa heiltä äärimmäistä joustavuutta, ja nollasopimuksen tehneellä työntekijällä voi olla työtunteja viikossa nollasta neljäänkymmeneen. Matalapalkkatyö lankeaa Suomessa useimmiten matalasti koulutetuille naisille ja nuorille tai ulkomaalaistaustaisille.

Kuvaukset luokasta ja elämästä kapitalismissa ovat nousseet myös kotimaisen kaunokirjallisuuden aiheiksi. Ojajärvi nostaa omassa luvussaan esille, kuinka hänen analysoimissaan Arto Salmisen, Miika Nousiaisen ja Outi Almin tekstien luokkakuvauksista on luettavissa kaksoisdynamiikkaa: luokkakamppailu on samanaikaisesti sekä muuttunut intensiivisemmäksi että piiloutunut näkyvistä. Ojajärvi kysyy muun muassa, kuinka yksilöiden kokemukset voivat liittyä luokkakamppailuun huolimatta siitä, etteivät asianomaiset itse aina näe kuuluvansa luokkiin. Luokkatiedottomuus johtaa siihen, etteivät esimerkiksi työläiset tunne enää toisiaan kohtaan sellaista solidaarisuutta, joka rakentuu yhteiseen luokkaan kuulumisen kautta. Ojajärven mukaan esimerkiksi Salmisen romaanissa Varasto luokkakamppailu liukuu pääoman ja työvoiman välistä työläisten välisiin ja sukupuolten välisiin kamppailuihin. Tämä johtuu selviytymiskamppailusta heikompien työehtojen sävyttämässä epävarmassa elämässä.

Sekä julkaisutilaisuudessa käydyn keskustelun että teoksen pohjalta voidaan sanoa, että yhteiskuntaluokka on yhä yksi keskeisimmistä yhteiskunnallisen järjestämisen tavoista, vaikka luokan lisäksi ihmisiä luokitellaan myös esimerkiksi sukupuolen tai etnisen taustan perusteella. Luokka on sekä taloudellinen, kulttuurinen että sosiaalinen prosessi, joka elää ajassa. Teos tarjoaa kiinnostavan – vahvasti kvalitatiivisen – näkökulman suomalaiseen luokkatutkimukseen. Eriarvoistuminen ja sen seuraukset ovat yksi humanististen ja yhteiskuntatieteiden tärkeimmistä tutkimusaiheista. Hyvinvointivaltio on poliittisessa puheessa alettu korvata käsitteellä hyvinvointiyhteiskunta. Ensimmäinen termeistä kumpuaa sotien jälkeisen ajan sosiaalidemokraattisista ihanteista, joihin lukeutui vahva kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva valtio, siinä missä jälkimmäinen viittaa nykymalliin, joka korostaa kansalaisten omaa vastuuta valtion vastuun sijaan. Vaikka pohjoinen hyvinvointivaltiomalli on ollut suuri menestys, nykyisellään sen on väitetty olevan taloudellisesti kestämättömällä pohjalla.

Lopuksi voimme jäädä pohtimaan vielä Anttilan julkistamistilaisuudessa esiin nostamaa kysymystä siitä, kenellä meistä on moraalinen oikeus väittää olevansa hyödyllinen ja sitä kautta kunnollinen kansalainen? Entä miten kunnollisuutemme ja hyödyllisyytemme on yhteydessä yhteiskuntaluokkaamme?