Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Onko demokratian uudistaminen utopiaa – vai dystopian välttämistä?

MAIJA SETÄLÄ

Puolueet eivät houkuta, nuoret eivät osallistu, äänestysosallistuminen laskee – pitäisikö olla huolissaan? Edustuksellisen demokratian kriisistä on puhuttu jo pitkään, ja jonkinlainen kriisitilanne onkin kenties enemmän tai vähemmän normi vaaleihin perustuvassa edustuksellisessa demokratiassa. On toki myös tilanteita, joissa edustukselliset demokratiat eivät ole vain kriisiytymässä, vaan oikeasti tuhoutumassa. Yksi kriittisimpiä tilanteita on se, että demokraattisten vaalien seurauksena valitaan johtajia, jotka eivät ole sitoutuneet demokraattiseen prosessiin tai sen perusarvoihin kuten poliittiseen tasa-arvoon. Useimmissa kehittyneissä demokratioissa näitä tilanteita on ennakoitu siten, että enemmistöjen valtaa on rajoitettu poliittisia oikeuksia koskevassa päätöksenteossa. Tällaisten valtaa rajoittavien instituutioiden ansiosta kenties Yhdysvaltojenkin demokratia voi selvitä Donald Trumpin valtakaudesta.

Demokraattisten prosessien kuten kilpailullisten vaalien jatkuvuus ei kuitenkaan ole demokratian toimivuuden ja hyväksyttävyyden kannalta riittävää. Demokratioiden pitää myös kyetä ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi vaaditaan kollektiivista toimintaa. Voidaankin kysyä, miten huonoja päätöksiä edustuksellisissa demokratioissa voidaan tehdä ilman, että ne menettävät hyväksyttävyyttään? Politiikan teoreetikko David Estlundia seuraten demokratioiden voidaan ajatella epäonnistuneen, mikäli päätöksistä seuraa esimerkiksi nälänhätiä, sotia, ympäristön tuhoutumista tai jotain muuta, mikä uhkaa ihmisten elämisen ehtoja.

Tässä suhteessa edustukselliset demokratiat ovat toistaiseksi selviytyneet kohtuullisen hyvin. Esimerkiksi taloustieteen nobelisti Amartya Sen on korostanut demokratian ongelmanratkaisukykyä ja väittänyt, että edustukselliset demokratiat ovat muita järjestelmiä paremmin kyenneet ehkäisemään esimerkiksi nälänhätiä. Mutta tämä ei ehkä sittenkään ole koko totuus. Edustuksellisen demokratian kannalta erityisen vaikeita ovat sellaiset laaja-alaiset ongelmat, jotka koskettavat muitakin kuin tämänhetkisiä äänestäjiä. Tulevat sukupolvien ja rajojen ulkopuolella asuvat ryhmät jäävät ilman edustusta päätöksenteossa ja tämän seurauksena heidän intressinsäkin jäävät usein huomioimatta.

Edustukselliset demokratiat ovat siis lyhytnäköisiä. Vaaleissa ehdokkailla on kannustimia pyrkiä mobilisoimaan tiettyjä äänestäjäryhmiä, mikä onnistuu parhaiten vetoamalla näiden tunteisiin ja lähitulevaisuudessa saavuttamiin hyötyihin. Usein asiantuntijoiden roolin kasvattamista päätöksenteossa pidetään mahdollisena lääkkeenä lyhytnäköisyyteen, koska he pystyvät tekemään laaja-alaisempia arvioita päätösten seurauksista. Mutta asiantuntijavetoinen päätöksenteko ei välttämättä ole hyväksyttävää kansalaisten keskuudessa, mistä EU:n tämänhetkiset ongelmat ovat hyvä esimerkki.

Miten demokraattisten järjestelmien ongelmanratkaisukykyä voisi siis kehittää? Laaja-alaisten ongelmien kuten ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi ehdotetaan usein ylikansallista, jopa globaalia demokratiaa. Kuitenkaan EU:n tasollakaan ei ole saavutettu tilannetta, jossa vaaleissa äänestettäisiin Euroopan laajuisista kysymyksistä. Lisäksi puuttuvat ylikansalliset puolueet, jotka välittäisivät ja sovittaisivat yhteen kansalaisyhteiskunnassa esiin tulevia huolenaiheita. Kaiken kaikkiaan meille tuttu puolueperusteisen edustuksellisen demokratian malli ei ehkä olekaan siirrettävissä ylikansalliselle tasolle – myöskin kansallisella tasolla malli näyttää yskivän.

Uudet osallistumismuodot tai niin sanotut demokraattiset innovaatiot voisivat osaltaan toimia kanavana kansalaisten ja päätöksenteon välillä. Mutta niihinkin liittyy omat ongelmansa. Vaalien tavoin esimerkiksi kansanäänestyksissä äänestäjät tekevät ratkaisunsa usein ilman suurempaa harkintaa, lyhytnäköisiin hyötyihin tai tunnereaktioihin perustuen. Monet uudet osallistumismuodot kuten nettiaktivismi tai vaikkapa kansalaisaloite näyttävät kannustavan lyhytjänteiseen toimintaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansalaisten osallistuminen vääjäämättä johtaa irrationaalisiin ja lyhytjänteisiin päätöksiin.

Olennaista olisikin pohtia sitä, miten kansalaisten osallistuminen tapahtuu ja kytkeytyy muihin päätöksentekoinstituutioihin. Kansalaisilla voisi olla entistä suurempi rooli poliittisten vaihtoehtojen sekä niiden seurausten arvioimisessa. Tässä suhteessa erityisesti erilaiset puntaroivaan kansalaiskeskusteluun perustuvat osallistumismuodot kuten kansalaisraadit näyttävät lupaavilta. Näissä satunnaisesti valitut kansalaiset arvioivat päätösvaihtoehtoja moderoiduissa keskusteluissa ja vuorovaikutuksessa asiantuntijoiden kanssa.

On jo olemassa joitakin esimerkkejä puntaroivan kansalaiskeskustelun institutionalisoimisesta osaksi poliittista päätöksentekoa. Mainittakoon tässä Oregonissa käytössä oleva kansalaisaloitteiden arviointijärjestelmä, jossa kansalaisraati arvioi kansalaisaloitteen puolesta ja vastaan esitettyjä argumentteja. Kansalaisraadin julkilausuma lähetetään ennen kansanäänestystä kaikille äänestäjille, jotta he voivat tehdä informoituja äänestyspäätöksiä. Tämän on tutkitusti todettu lisäävän äänestäjien tietoa aloitteen asiakysymyksestä sekä motivaatiota etsiä lisätietoa siitä. Puntaroiva kansalaisosallistuminen voisi kytkeytyä edustukselliseen päätöksentekoon joko päätösten valmisteluvaiheessa tai niiden jälkikäteisessä arvioinnissa. Erityistä tarvetta tällaisilla menettelyillä olisi ylikansallisessa päätöksenteossa, jossa kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ovat toistaiseksi vähäiset.

Jotkut ovat olleet huolissaan siitä, että demokratian ongelmanratkaisukyvyn lisääminen voi hiljentää kansalaisyhteiskunnan kriittiset äänet. Toki tämäkin näkökulma on pidettävä mielessä. Mutta ei välttämättä ole perusteltua uskoa siihen, että yli sadan vuoden takaiset demokraattiset instituutiot olisivat omiaan ratkaisemaan tämän päivän entistä monimutkaisempia päätöksenteon ongelmia. Demokratian ongelmanratkaisukyvystä on pidettävä huolta sen hyväksyttävyyden ja jatkuvuudenkin takia.


Maija Setälä on valtio-opin professori Turun yliopistossa. Hän tutkii demokratiateorioita ja erilaisia demokraattisia innovaatioita kuten kansalaisaloitteita ja puntaroivan kansalaiskeskustelun eri muotoja. Tällä hetkellä hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa ”Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa” (PALO) -tutkimushanketta.

Julkaistu 11/2018.