Mikä on taidemuseoiden eettinen vastuu teoshankinnoissa?

Miksi eri valtioilla on erilaiset edellytykset sopeutua ilmastonmuutokseen?

Miksi työn prekarisaatio voi johtaa naisen aseman kurjistumiseen?

Millaisia kolonialistisia piirteitä liittyy ympäristöongelmien ratkaisuun kehitettyihin teknologioihin?

Synkkä ja henkilökohtainen Elävän Kirjallisuuden Festivaali 2016

JUSSI LAHTINEN

Lauantaina 13.2.2016 järjestettiin Tampereella Työväenmuseo Werstaalla kahdeksannen kerran marginaalisempaan kaunokirjallisuuteen ja taideperformansseihin keskittynyt Elävän Kirjallisuuden Festivaali, EKF.1 Tapansa mukaan EKF oli hengästyttävän monipuolinen kulttuuritapahtuma, joka tarjosi muun muassa musiikkiesityksiä, runoperformansseja, paneelikeskusteluja, työpajoja lapsille sekä keskustelupiirejä. Päivä jatkui aina pikkutunneille asti kulttuuriravintola Telakalla, jossa tapahtuman viralliset jatkot pidettiin. Iltajuhlissa julkistettiin Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden myöntämän Tiiliskivi-palkinnon voittaja. Palkinnon ideana on nostaa vuosittain esiin laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota.2 Tänä vuonna Finlaysonin vanhan tekstiilitehtaan tiiliskivestä muotoillun palkintotiilen voittivat Inka Nousiainen ja Satu Kettunen kuvakirjallaan Yökirja (2015). Yökirjassa seikkailee päivänvalolle allerginen poika, joka löytää paikkansa yön hämärästä.

Kuvakirja sopi erinomaisesti EKF-päivän tunnelmaan, koska tällä kertaa teemana oli monimerkityksellinen käsite ”musta”. Musta assosioituu helposti negatiivisiin tunteisiin, synkkyyteen ja pimeyteen. Puhtaimmillaan tätä perinteistä tematiikkaa festivaaleilla edusti vain kaksi paneelikeskustelua, joista toisessa analysoitiin pakolaiskriisiä ja toisessa 2000-luvun kouluampumisia. Oman mielenkiintoni herätti varsinkin maahanmuuttokeskusteluun mustalla huumorilla kriittisesti kantaa ottavan Maria Syvälän tummanpuhuva runoteos Tulit sitten Suomeen, Basir (2015).3

Kriisien, pahuuden ja synkkien tunnelmien vastapainoksi festivaali tarjosi erilaisen ja yllättävän näkökulman teemaan. ”Musta” muuttui festivaalin aikana muotoon ”Minusta”. Perinteinen kirjakustantamojen julkaisema kaunokirjallisuus jäi sivuosaan ja esiin nousivat tavallisten yksilöiden, minun ja sinun, väylät luoda ja jakaa omia tunteita sekä kokemuksia. Festivaalista muodostuikin ylistyslaulu henkilökohtaiselle luomisvoimalle. Päivän aikana tapahtumissa käsiteltiin muun muassa sosiaalista mediaa, blogitekstejä, filosofista keskustelukulttuuria, klassikkoteosten uudelleentulkintoja, itsenäisten pienjulkaisujen zine-kulttuuria ja päiväkirjatekstien angstia. Teeman kaksoismerkitys toimi mielestäni erinomaisesti. Festivaali oli synkkien tunnelmien (musta) ja henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavien tunteiden (minusta) onnistunut hybridi. Tämän reportaasin tarkoitus on esitellä Elävän Kirjallisuuden Festivaalin antia ja pohtia sitä, miten kirjoitettu, laulettu, piirretty ja puhuttu tee-se-itse–mentaliteetti elää nyky-Suomessa.

Sosiaalinen media tunteiden tulkkina

Päivän aloitti paneelikeskustelu ”Miltä musta tuntuu?”. Keskusteluun osallistuivat dokumentaristi Mina Laamo, kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä, mediakulttuurin tutkija Mikko Hautakangas ja bloggaaja Maiju Asikainen. Keskustelu tiivisti onnistuneesti Elävän Kirjallisuuden Festivaalin perinteisen peruspremissin: akateemiset tutkijat ja luovan työn ammattilaiset sekä amatöörit keskustelevat yhteisistä kiinnostuksen kohteistaan. Tässä tapauksessa panelisteja yhdisti kiinnostus blogiteksteihin ja sosiaaliseen mediaan.

Syömishäiriöblogeista kertovan dokumenttielokuvan Matka minuksi4 ohjannut Laamo jakaa nuorten naisten luomat blogit karkeasti kolmeen kategoriaan: syömishäiriö-, masennus- ja muotiblogeihin. Kaikkiin näihin kuuluu tietty riittämättömyyden tunne. Maiju Asikainen, suositun Asikaine-blogin5 luoja, ei asetu tähän kategorisointiin. Asikaisen blogi kertoo ennen kaikkea 30-vuotiaan tamperelaisnaisen arjesta, ydinperhe-elämästä ja freelancer-työstä. Asikainen korostaa, että hänellä ei ole tarvetta jatkuvasti kirjoittaa niin sanotuista tärkeistä asioista vaan blogiteksti voi sivuta käytännössä mitä elämäntilannetta tahansa. Itse jäin Asikaisen puheenvuorojen jälkeen miettimään, mikä saa meidät kiinnostumaan toisen ihmisen arkielämästä ja seuraamaan päivittäisiä blogipäivityksiä tai videoblogeja? Ehkäpä syy tähän on se, että voimme peilata omaa elämäämme bloggaajien kokemuksiin ja tätä kautta saada vahvistusta käyttäytymismalleillemme. Jotain arkisen karismaattisista näissä Internetin julkisuudenhenkilöissä toden totta on.

Uskottomuutta erilaisissa konteksteissa 1600-luvulta nykypäivään asti tutkineen Maria Mäkelän mielestä nykyisessä todellisuudessa on paljon yhteneväisyyksiä 1600-luvun hoviromantiikkaan. 2000-luvun keskivertonuori on samantapaisessa joutilaisuuden tilassa kuin hoviaatelisto Aurinkokuninkaan hovissa. Palatsien tanssisalit ovat muuttuneet sosiaaliseksi mediaksi ja Ranskan kuningaskunta sähköisen verkon välityksellä leviäväksi bittiavaruudeksi. Mikko Hautakangas taas totesi, että sosiaalinen media ei ole vain uusi ja helposti lähestyttävä väylä jakaa elämäänsä muille, vaan se itsessään muuttaa sosiaalisia tunteita. Joutilas nuoriso voi täyttää elämänsä sosiaalisen median loputtomasti päivittyvällä uutisvirralla, jolloin viestien jakamisesta tulee helposti itseisarvo ja elämänlaadun tärkeä mittari.

Kaiken kaikkiaan keskustelu alleviivasi sitä, että sosiaalinen media on muokannut ja tulee muokkaamaan todellisuuttamme niin hyvässä kuin pahassa. Keskustelun pohjalta mieleeni nousi monia kysymyksiä: onko nykyään ainoastaan niillä kokemuksilla ja muistoilla merkitystä, joista jää jokin muistijälki sähköiseen verkkoon? Ovatko eniten huomiota keränneet blogitekstit, Instagram-kuvat, Twitter-twiitit tai Facebook-päivitykset erityisen tärkeitä tai jossain suhteessa parempia muistoja kuin muut tunnejäljet? Kuinka paljon sosiaalinen media todella ohjaa käyttäjiensä käyttäytymistä?

EKF tarjosi lukuisia poikkitaiteellisia musiikkiesityksiä. Kuvassa Duo Perikadon runoutta ja elektroakustista musiikkia yhdistelevä improvisaatio.

Runouden klassikot tuodaan 2000-luvulle

Toisessa paneelikeskustelussa siirryttiin arkikokemusten jakamisesta klassikoiden uudelleentulkintoihin. ”Leino ja Viita elävien kirjoissa” –paneelikeskustelu syventyi siihen, miten kansallisrunoilijaksemme korotettu Eino Leino (1878–1926) ja tamperelaisen työläislyriikan suurmies Lauri Viita (1916–1965) sovitetaan 2000-luvulle. Keskusteluun osallistui Lauri Viidasta väitöskirjan 1970-luvulla tehnyt emeritusprofessori Yrjö Varpio, Eino Leinon Helkavirret sarjakuvamuotoon toimittanut Petri Hiltunen sekä Leinon ja Viidan sanoituksia uudelleensovittanut tamperelaismuusikko Nicolas Kivilinna.

Keskustelussa vedettiin yhteen ne piirteet, joista Eino Leino ja Lauri Viita muistetaan. Leinoa kuvaillaan mystiseksi rakastajaksi, joka romantisoi idean työväestöstä ja pettyi karvaasti työväenluokkaan vuoden 1918 tapahtumien seurauksena. Leinon elämää leimasi myös alkoholismi ja boheemi elämäntapa, joka lopulta tuhosi hänet. Lauri Viidan elämästä taas tuotiin esiin maanisdepressiivinen pohjavire ja Viidan tarve nostaa Tampereen Pispala, silloinen työläiskaupunginosa, myyttisiin mittoihin, ”maan kamaralta, ylös taivaisiin”. Viita oli työläiskulttuurin ilmentymä, joka klassisen lyseon oppilaana koki ulkopuolisuutta niin keskiluokkaisessa opiskelijamaailmassa kuin omassa pispalalaisessa työläiskodissaan.

Mutta miksi juuri Viita ja Leino stimuloivat paneelikeskusteluun osallistuneiden taiteilijoiden mielikuvitusta? Sarjakuvataiteilija Hiltunen ja muusikko Kivilinna näkevät Eino Leinon runoudessa sisältöä, mystisyyttä ja tarinallisuutta. Hiltusen mukaan Helkavirret ovat kalevalamuotoisen tarinallisuutensa ja visuaalisuutensa ansiosta hedelmällinen alusta sarjakuvataiteelle. Lauri Viidan erityismerkitys korostuu, Yrjö Varpion mukaan, hänen kielellisen akrobatiansa kautta. Kivilinna nostaa esiin Viidan poikkeuksellisen kyvyn keksiä täysin uusia sanoja ja uusia merkityksiä sanoille. Paneelikeskustelun herkullisin hetki koetaan, kun Kivilinna spontaanisti lausuu Viidan runon ”Tikanpolkkaa”.

On mielenkiintoista, että nykyaikaisessa nopeatempoisessa maailmassa, jossa Internetin välityksellä uudet tyylisuunnat rantautuvat Suomeenkin asti silmänräpäyksessä, työväenkulttuurin (Viita) ja perinteisen runouden (Leino) kanonisoidut klassikot pitävät yhä pintansa. Nicolas Kivilinnan viihteelliset, muun muassa 1970-luvun popmusiikista vaikutteita ottavat sovitukset Eino Leinon runoista ovat hienoja esimerkkejä tästä. Kivilinnan versiot antavat tuoreen näkökulman teksteihin, joita Vesa-Matti Loirin 1980–1990-lukujen levytykset ovat dominoineet. Odotan innolla Kivilinnan keväällä 2016 ilmestyvää levyä, jossa hän on uudelleentulkinnut Lauri Viidan tekstejä.

Kaikki paneelikeskustelun osallistujat olivat yhtä mieltä siitä, että uusien sukupolvien olisi hyvä tarttua rohkeasti vanhaan kulttuuriperintöön ja luoda tulevaisuuden suomalaista kulttuurihistoriaa. Itselleni tuli välittömästi mieleen rap-artisti Matti ”Asa” Salo, jonka tuorein albumi Love (2015) on musiikillisesti samplattu kokonaisuudessaan legendaarisen Love Recordsin tuotannosta. Näin ollen 1970-luvun musiikillinen suunnannäyttäjä sai uuden lehden historiaansa 2000-luvun rap-lyriikan kautta. Jäin pohtimaan, syntyykö 2000-luvulla vuosikymmeniä kestäviä ja kansalliseen yleissivistykseen kanonisoituvia klassikoita vai hautautuuko nykylyriikka jatkuvasti uusiutuvan ja liikkeessä olevan kulttuurimassan alle? Sovitetaanko esimerkiksi edellä mainitun suomalaisen rap-artisti Matti ”Asa” Salon, kirjailija Sofi Oksasen tai vaikkapa edesmenneen runoilija Tommy Tabermanin sanoituksia uudelleen vielä vuosikymmenten päästä? Itse en pysty nostamaan 2000-luvulta esiin Eino Leinon, Väinö Linnan tai Pentti Saarikosken kaltaisia voimakkaita kulttuurihahmoja.

Filosofiaa tehdassalissa

Klassikkorunouden jälkeen oli luonnollista siirtyä klassisen filosofian pariin. EKF tarjosi oivan mahdollisuuden esitellä filosofista keskustelukulttuuria, johon festivaalivieraita tutustuttivat Ikaalisten kaupungin ”Puistofilosofiaa”-tapahtuman organisoija Antti Sorri sekä tamperelainen filosofi Tapani Laine. Puistofilosofia-viikko on järjestetty Ikaalisten Keskuspuistossa vuodesta 2010 asti.6 Tapahtuman idea on koota heinäkuun helteisiin ihmisiä keskustelemaan filosofisista teemoista puistopiknikin pariin. Eri teemoja alustavat arvostetut asiantuntijat, kuten professorit Jaakko Hämeen-Anttila ja Kari Enqvist.

Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla Sorri ja Laine esittelivät Puistofilosofia-tapahtuman pääidean ja järjestivät vanhassa tehdassalissa pienimuotoisen filosofisen keskustelupiirin. Teemaksi sovittiin käsite ”musta”. Piiriin uskaltautui noin viisi festivaalivierasta, allekirjoitettu mukaan lukien. Sorri ja Laine tekivät hyvää työtä johdatellessaan vieraita teemaan. Olinkin positiivisesti yllättynyt noin tunnin kestäneestä aktiivisesta keskustelusta, jossa osallistujat pääsivät pohtimaan mustan, pimeän ja tumman filosofisia sekä historiallisia merkityksiä.

Keskustelun alussa musta miellettiin arvokkuuden, surun ja kunnioituksen väriksi hautajaisten sekä virallisen pukukoodin kautta. Toisesta näkökulmasta musta samaistettiin auktoriteettien vastaiseen ja kapinalliseen käyttäytymiseen. Pimeydessä ajatellaan tapahtuvan asioita, jotka ovat päivällä toimivan yhteiskuntanormiston vastaisia. Keskustelussa nousi esiin sanonta ”ei kestä päivänvaloa”. Keskustelun edetessä aiheet laajenivat käsittämään muun muassa keskiajan ruttoepidemian terminologiaa, mustien lintulajien kulttuurihistoriallista asemaa sekä eri yhteiskuntaluokkien välisiä historiallisia pukeutumiseroja.

Puistofilosofia-tapahtuman esittelyhetki oli ajatuksia herättävä kokemus. Mielenkiintoinen teema, innostavat alustajat ja motivoitunut pieni keskustelupiiri loivat pohjan onnistuneelle hetkelle. Tunnin aikana tehdassaliin syntyi varsin rento ja vapaa ilmapiiri, joka edesauttoi merkittävästi aiheeseen syventymistä. Suora kontakti toisilleen vieraiden ihmisten välillä tuntui hämmentävän tuoreelta lähestymistavalta Internetin ja sosiaalisen median kyllästämässä julkisessa keskustelukulttuurissa. Näkisin tämäntapaisten keskustelupiirien olevan oiva lisä esimerkiksi Tampereen juomaravintoloiden tai työväenopiston ohjelmaan. Pedagogisesti lahjakas alustaja, tarpeeksi yleismaailmallinen teema ja rauhallinen tila mahdollistaisivat hedelmällisen keskustelun.

Tapahtumassa järjestettiin pienimuotoiset kirjamessut, joihin osallistuivat kustantamoista muun muassa Savukeidas, Palladium, Sanasato ja Tulenkantajat.

Päiväkirjat ja pienlehdet ovat väylä purkaa henkilökohtaisia tunteita

Päivän suurin yleisömenestys oli ”Kamala päiväkirjani” -open mic, joka tarjosi osallistujille tilaisuuden jakaa vanhat päiväkirjamerkintänsä suurelle yleisölle. Ennakkoon tilanteeseen varautuneita osallistujia oli muutamia. Noin 20–30-vuotiaat esiintyjät olivat tarinoidensa kanssa luontevia ja itsevarmoja. Nolostumista tai epävarmuutta en esiintyjissä havainnut. Se kertoo ehkä jotain y- ja z-sukupolvien asenteesta jakaa omaa elämäänsä vieraille ihmisille.

Suurin osa päiväkirjateksteistä oli 2000-luvun alkua ja 1990-lukua nostalgisoivia, viattomia tunteenpurkauksia poikaystävistä ja ystävyyssuhteista. Nuorten naisten päiväkirjamerkintöjen raju kielenkäyttö ja vanhahtavat slangisanonnat saivat yleisössä aikaan hilpeitä reaktioita. Kaiken kaikkiaan ”Kamala päiväkirjani” osoittautui mielenkiintoiseksi kokeiluksi, joka oli tunnelmaltaan lähellä runokaraokea ja open mic -musiikki-iltoja. Tapahtuma kertoo mielestäni jotakin olennaista ajastamme. Jopa salaisimmat päiväkirjamme voidaan jakaa ihmisten nähtäville ja alttiiksi kommentoinnille. Onko nykyään henkilökohtainen aina jossain suhteessa alttiina julkisuudelle?

Päivän päättänyt ”Suuri zine-keskustelu” kommentoi samaa teemaa eri näkökulmasta. Zine tarkoittaa itsetehtyjä ja -julkaistuja pienlehtiä, joita usein monistetaan kotitulostimilla ja jaetaan kädestä käteen -periaatteella. Paneelissa zine-kulttuurista keskustelivat Kuuma linja -zineä julkaiseva Janne Laurila, Hai Jump Magazinea julkaiseva Pentti Järvelin, omalaatuisesti nimettyä Jari Aarnio -zineä toimittava Arsi Keva, Wunderkammer-zineä julkaiseva Tiina Vanhapelto ja zine-kulttuuria pro gradu -tutkielmassaan analysoinut Juuso Paaso.

Zineä voi pitää sähköisen viestinnän vastakohtana. Keskustelijat ovat yhtä mieltä siitä, että he haluavat tehdä ennen kaikkea fyysiselle paperille painettuja lehtiä. Heille sähköinen viestintä on epäkäytännöllistä. ”Eihän netistä kukaan oikeasti lue mitään”, todettiin keskustelussa puolitosissaan. Zine-lehtiä tehdään ennen kaikkea henkilökohtaisista lähtökohdista käsin mahdollisimman vapaana kaikista luovaa työtä rajaavista tekijöistä. Toimituskuntaan kuuluu usein vain yksi tai muutama henkilö.

Paneelikeskusteluissa tuli ilmi, että zine-lehdet ovat tekijöilleen hyvin henkilökohtaisia kokemuksia, joita voi verrata päiväkirjamerkintöihin. Keskustelijat myönsivät, että äideilleen he eivät mielellään julkaisujaan näytä. Zine-lehdet voivatkin käsitellä periaatteessa mitä tahansa. Esimerkiksi Kuuma linja -zine rakentuu pitkien ja syvällisten muusikkohaastatteluiden ja underground-sarjakuvan ympärille. Hai Jump Magazine taas tarjoaa erilaisen sekä henkilökohtaisemman näkökulman skeittikulttuuriin. Usein zine-lehdet liitetään visuaalisesti ja temaattisesti punk-kulttuuriin ja anti-autoritaariseen elämäntapaan. Ei liene suurikaan yllätys, että lehdet ovat räävittömiä, alkeellisilla metodeilla koottuja, hajanaisia ja joskus täysin käsittämättömiä kokonaisuuksia. Tästä viimeistelemättömyydestä kumpuaa varmasti osa zine-kulttuurin viehätyksestä.

Ajatus siitä, että kuka tahansa voi luoda omannäköisen printtilehden ja myydä sitä miten itse parhaakseen näkee, on houkutteleva. Innostuin keskustelusta niin, että tilasin Internetin keskustelupalstoilla kehutun Tekken-zinen antologian itselleni. Odotan malttamattomasti varsinkin lehden numerosta kuusi löytyvää ”Kela-lautapeliä”, jossa pelaajat pääsevät seikkailemaan Suomen sosiaaliturvajärjestelmän ja Kansaneläkelaitoksen maailmaan.

Lopuksi on mainittava paneelikeskusteluun osallistuneen Juuso Paason rooli varhaisemman zine-historian nostamisessa suuren yleisön tietoisuuteen. Paaso on ollut mukana luomassa digitaalista pienlehtiarkistoa, johon on skannattu kymmeniä zine-lehtiä vuosilta 1977–1982.7 Arkistoa selaillessa saa hyvän kuvan siitä, minkälainen mielenmaisema varhaisen suomalaisen punk-yhteisön jäsenillä oli. Jäin kuitenkin miettimään, onko digitaalinen arkisto jossain suhteessa zine-ideologian vastainen. Olisiko parempi, että pienet henkilökohtaiset muistot jäisivät elämään vain sen yhteisön sisälle, johon ne ovat suoraan vaikuttaneet?

Lopuksi

Elävän Kirjallisuuden Festivaalia 2016 voi hyvällä syyllä luonnehtia erilaiseksi kokemukseksi. Kaunokirjallisuus jäi tällä kertaa sivuosaan ja esiin nousi yksilöllinen sisällöntuotanto ja erilaiset formaatit jakaa tätä sisältöä. Oli virkistävää, että tapahtumassa nostettiin esille myös sosiaalisen median ja Internetin ulkopuolisia ilmiöitä. Henkilökohtaisesti tapahtumasta jäivät päällimmäiseksi mieleen ne hetket, jolloin vuorovaikutus ihmisten välillä oli suoraa. Näitä hetkiä olivat ennen kaikkea Nicolas Kivilinnan runonlausunta, puistofilosofinen keskustelutuokio, zine-lehtien karun ulkonäön ihasteleminen ja päiväkirjojen huvittavan teiniangstin kuunteleminen.

EKF 2016 esitteli luonnollisesti myös useita mielenkiintoisia julkaisuja. Näistä mieleenpainuvimpia olivat Nicolas Kivilinnan Eino Leino -EP (2013), Petri Hiltusen toimittama Eino Leinon Helkavirsiä -sarjakuva-albumi (2015), Maria Syvälän runoteos Tulit sitten Suomeen, Basir (2015), Inka Nousiaisen ja Satu Kettusen Yökirja (2015) sekä Mina Laamon Matka minuksi -dokumenttielokuva (2014). On sääli, että tänä vuonna festivaaleihin osallistui silmin nähden varsin vähän ihmisiä. Itselleni EKF oli todellinen ja hyvin elävä kokemus, josta jäi jakamisen arvoisia muistoja.


***

VIII Elävän Kirjallisuuden Festivaali, 13.2.2016. Työväenmuseo Werstas. Väinö Linnan aukio 8, 33210 Tampere. Elävän Kirjallisuuden Festivaalien viralliset kotisivut löytyvät osoitteesta http://www.ekf.fi/.