Millainen on maamme avaruusstrategia nyt?

Mitä voimme oppia fiktiivisistä tulevaisuudenkuvauksista?

Millaisia ajatuksia Ehrnrooth on esittänyt hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta?

Millaisia odotuksia 1920- ja 1930-lukujen suomalaisilla oli tulevaisuudesta?

Vivat academia

VIRPI HÄMEEN-ANTTILA

Kun kuljin 19-vuotiaana Helsingin yliopiston päärakennuksen ovista sisään, minut valtasi tunne, jonka oli aiemmin herättänyt kirjasto. Oli kuin tulisin kotiin, mutta sellaiseen kotiin, jossa on loputtomasti löydettävää ja tutkittavaa. Tuttu yhdistyy uuteen, ja uusi on lisäksi niin ihmeellistä, että se uudistuu jatkuvasti.

Tunne on säilynyt tähän päivään, ja mielestäni se luonnehtii osuvasti akateemista yhteisöä. Olemme kuin remonttimiehet, korjaamme vanhaa ja täydennämme sitä uudella. Mutta talo on omamme, remontointi päämäärä sinänsä, emmekä odota tai tahdo talon tulevan koskaan valmiiksi.

Akateemisen tutkimuksen luonteeseen kuuluu, että se on muutoksen tilassa ja suuntautuu eteenpäin. Mutta muutos lähtee sen sisäisistä tarpeista ja etenee hitaasti pienin liikkein. Äkkinäiset, laajalti vaikuttavat käänteet ovat harvinaisia. Ominaislaatunsa vuoksi akateeminen yhteisö vierastaa ulkoapäin tulevia vaatimuksia nopeista uudistuksista, joiden vuoksi perustyö häiriintyy ja keskeytyy.

Nykyään, kun leikkaukset, yhtiöittämiset, keskittämiset ja seuranta- ja tehostusoperaatiot seuraavat toistaan, uhkaa yliopistoja perustoimintojen hyytyminen ja henkilökunnan väsymys ja kyynistyminen. Päällimmäiseksi jää tunne, että yläpuoliset säätelijät eivät ymmärrä akateemisen maailman toimintatapaa eivätkä tahdokaan sitä ymmärtää, vaan tuntevat sitä kohtaan syvää epäluuloa. Paranoidinen halu kontrolloida kaikkea näkyy toimissa, joita on viime aikoina suunnattu korkeampaan opetukseen ja tutkimukseen.

Seuratessani tätä myllerrystä olen siunannut sitä, että istun ulko-oven portailla enkä sisällä talossa, jossa pönkitetään seiniä ja väistellään putoavia tiiliä. Olen opettanut yliopistossa monta monituista vuotta, mutta olen tehnyt toisen uran kirjailijana: se on ihme kyllä taannut minulle vakaamman toimeentulon kuin rakastamani akatemia. Huoli alma materini tilasta on varjostanut mieltäni oikeastaan vasta parina viime vuonna, kun päätin pakertaa väitöskirjani valmiiksi ja palasin sen myötä akatemian lehtoon.

Teini-iästä lähtien minua on kiehtonut utopia oppineesta yhteisöstä. Esikoisromaanissani Suden vuosi päähenkilö, kirjallisuustieteen dosentti, pelkää jatkuvan tehostamisen romuttavan yliopiston, mutta uneksii, että tuhon raunioille syntyy pieni, riippumaton yhteisö, jota sitoo pyyteetön rakkaus tietämiseen ja tutkimiseen.

Tämä tarkoittaa paluuta juurille, Platonin akatemiaan, josta kehitys on kulkenut keskiajan luostarien kautta humboldtilaiseen sivistysyliopistoon. Tietty utopistisuus on kuitenkin läsnä myös uudemmassa yliopistolaitoksessa. Sana universitas kertoo pyrkimyksestä yhdistää kaikki maailman tieto ja sen kerääjät.

Eräs akateemisen yhteisön malli esitetään Hermann Hessen romaanissa Lasihelmipeli. Kastalia-niminen suljettu yhteisö on omistautunut oppineisuudelle, jonka keskus on mystinen peli. Pelissä yhdistyvät musiikki, matematiikka ja kulttuurinen tieto. Yhteisössä ja sen liepeillä elävät erityyppiset viisauden ja universaalin tiedon tavoittelijat.

Hessen utopiassa on useita ongelmia. Yhteisö varjelee itseään eristymällä, mutta romaanin päähenkilö Knecht päättelee, että tieto ei kehity, jollei olla yhteydessä ulkomaailmaan. Itseäni arveluttaa suljetussa yhteisössä vallankäyttö. Älykkyys voi johtaa ylimielisyyteen ja toisten alistamiseen ja vaientamiseen. Yhteisö voi myös hajota, jos suuret egot ottavat toisistaan mittaa. Valta pitäisi hajauttaa ja yhteisön jäseniä koulia epäitsekkyyteen, sillä tiedon tavoittelussa kuten monessa muussakin työssä yhtenäisyys ja jakaminen tuovat parhaat tulokset.

Hessen Kastaliassa minua kiusaa myös tasa-arvon puute. Älyn ja tiedon korkeimmista huipuista kilvoittelevat miehet. Naiset synnyttävät, hoitavat kotia ja mahdollistavat miesten elämän hengen sfääreissä. Tämä eriarvoisuus elää sitkeästi edelleen, esimerkiksi keskustelussa vaikutusvaltaisista intellektuelleista. Niiden joukkoon ei monta naista mahdu.

Jos hahmottelee akateemisen yhteisön ihannemallia, kysymys interaktiosta ympäröivän maailman kanssa on keskeinen. Kun olin nuorempi, yliopistojen ”kolmas tehtävä” (tutkimuksen ja opetuksen lisäksi) merkitsi tiedon käyttämistä yhteiskunnan hyväksi. On todellakin tärkeää kertoa tutkimuksen tuloksista julkisesti. Tätä tarvitaan yleisen tiedon lisäämiseksi ja yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Useat alat, kuten lääketiede, vaikuttavat kehityksellään suoraan yhteiskunnan hyvinvointiin.

Viime vuosina kolmas tehtävä on kuitenkin määritelty uudelleen ja hyvin kapeasti. Se on yhtä kuin tutkimuksen taloudellinen hyöty yrityselämälle. Jos tiede oli keskiajalla teologian palvelijatar, se on nyt liike-elämän renkipoika. Korkeakoulujen hallinto on kansoitettu yritysjohtajilla ja niitä on vaadittu hankkimaan suuri osa rahoituksestaan yksityiseltä puolelta.

Tällainen hylkii humanistista tutkijaa. Hänestä on paljon hyötyä, jos halutaan lisätä kriittistä ajattelua, yleistä tietoa ja sivistystä tai tukea päätöksentekoa, mutta hänen tutkimustuloksensa eivät muutu yritysten tahkoamaksi rahaksi. Siksi humanistisia oppiaineita on kaikkialla supistettu ja lakkautettu.

Tämä on hyvin lyhytnäköistä. Myös muiden alojen valjastaminen yrityselämää palvelemaan koituu yhteiskunnan tappioksi. Tiede ei etene, jos sen oma liike kahlitaan ja sille määrätään tavoite sen ulkopuolelta. ”Hyödyllisiin keksintöihin voidaan päästä odottamattomia teitä pitkin”, kirjoittavat Sari Kivistö ja Sami Pihlström tuoreessa teoksessaan Sivistyksen puolustus. He siteeraavat samassa yhteydessä vaikutusvaltaista mielipidettä 1930-luvulta, jonka mukaan ”tutkijat hyödyttävät yhteiskuntaa ja ihmisten hyvinvointia sitä todennäköisemmin, mitä vähemmän heidän täytyy pohtia työnsä välitöntä sovellettavuutta”.

Ehkä on täyttä utopiaa toivoa, että päättäjät ymmärtäisivät akateemisen tutkimuksen luonteen ja soisivat sille vapauden, joka hyödyttää sekä akatemiaa että yhteiskuntaa. Realistisempaa on uskoa, että yliopistolaitos kestää koettelemukset, kunnes koittaa valistuneempi aika. Sen ydin on vanha mutta vahva. Vivat academia!


Virpi Hämeen-Anttila on kirjailija, kääntäjä ja yliopistonopettaja (Helsingin yliopisto). Hän on kirjoittanut romaaneja, tietokirjoja ja tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita ja toiminut aktiivisesti kirjailijoiden järjestöissä. Tieteentekijäin liitto palkitsi hänet Vuoden tieteentekijänä vuonna 2004. Hän puolustaa lähiaikoina väitöskirjaansa, jonka alat ovat Etelä-Aasian tutkimus ja yleinen kirjallisuustiede.

Julkaistu 9/2018.