Riku Ranta & Liisi Luukkonen
Kuvat: Liisi Luukkonen
Ajan hengessä
Matkakertomus
3.3.2024

UNOHTUMATON MATKA SADETTA ODOTTAVAN BOTSWANAN HALKI

Viime vuoden toukokuun lopussa saimme suureksi iloksemme kuulla, että meidät oli valittu luonnonvarojen kestävää hoitoa ja siihen liittyviä haasteita käsittelevälle projektityökurssille, joka huipentuisi elokuussa järjestettävään matkaan Kauriin kääntöpiirille Botswanaan. Kurssi oli osa neljän korkeakoulun välistä ”Pedagogies of Biodiversity and Environmental Sustainability (PEBES)” -liikkuvuushanketta, jota koordinoi Turun yliopisto. Reflektoimme tässä matkakertomuksessamme kokemuksiamme kurssilla oppimistamme asioista. Tavoitteenamme on jakaa ne laajemman lukijayleisön kanssa ja herättää mahdollisesti myös innostusta osallistua yliopistojen tarjoamiin kansainvälisiin projekteihin.

Ennen matkaamme Botswanaan pääsimme orientoitumaan kurssilla käsiteltäviin luonnonvaroihin liittyviin aihepiireihin ja tutustumaan muihin kurssilaisiin ja opettajiimme etätapaamisissa. Meidän lisäksemme kurssille osallistui kaksi opiskelijaa Namibiasta ja kaksi Botswanasta sekä kaksi Humanistisen ammattikorkeakoulun yhteisöpedagogiikkaopiskelijaa. Maantieteellisesti erilaisten taustojemme lisäksi olimme myös keskenämme eri aihealueiden osaajia. Toinen namibialaisista opiskelijoista opiskeli myös yhteisöpedagogiikkaa ja toinen biologiaa, kun taas molemmat botswanalaiset opiskelijat keskittyivät opinnoissaan luonnonvaroihin ja maatalouteen. Meistä Turun yliopiston opiskelijoista Riku oli jo valmistunut luokanopettajaksi ja on jatkanut opintojaan maantieteen ja biologian parissa, kun taas Liisi on opiskellut maantiedettä pääaineenaan ja biologiaa sivuaineenaan. Mukaamme lähtivät myös Turun yliopistosta PEBES-hankkeen projektipäällikkö Annika Saarto ja HUMAK:in lehtori Laura Keihäs. Botswanassa meitä opettivat myös kaksi professoria BUAN:in yliopistosta sekä namibialainen professori. Kuten myöhemmin kurssilla huomasimme, erilaiset taustamme rikastuttivat kykyämme tehdä yhteistyötä ja kehittää ideoita eteenpäin yhdessä.

Liikkuvuusjaksomme alkoi Botswanan pääkaupungista Gaboronesta, jossa tapasimme paikalliset opiskelijat ja opettajat. Vaikka erityisesti hotellimme ympäristö vaikutti ostoskeskuksineen hyvinkin länsimaalaiselta, muistuttivat tienvarsien mehikasvit ja olematon hämäränaika Suomeen verrattuna siitä, että olimme kauempana kotoa kuin koskaan ennen. Noin puolet ajastamme Botswanassa kului automatkaan kohti Botswanan pohjoisinta aluetta, Chobea, ja matkaan sieltä takaisin Gaboroneen. Matkan aikana näimme ensimmäiset norsut, varjossa viihtyvät kirahvit ja leikkisät paviaanit, joiden ihastelua varten autokuljettajamme pysähtyi kerta toisensa perään paahteisen tien varteen. Tuntui tärkeältä, että saimme mahdollisuuden nähdä myös muita osia Botswanasta kuin pohjoisen Chobe-joen ympäristöä sekä myöhemmin vapaa-aikaa safaria ja veneretkeä varten, sillä pienikin tutustuminen luontoon pelkkien luentojen sijasta auttoi ymmärtämään, millaisia luonnonvaroja Botswanassa on, ja miltä elämä niiden sanelemissa puitteissa tuntuu.

Perillä Kasanen kaupungissa Botswanan pohjoisimmassa osassa valmistauduimme tapaamaan paikallisen Kavimban kyläyhteisön vanhimmat, jonka kanssa meidän oli tarkoitus keskustella luonnonvaroihin liittyvistä teemoista. Vaikka etukäteen jännitimme tapaamista, jossa meidän tuli noudattaa tiettyjä pukeutumissääntöjä ja etikettiä, kuten osoittaa kunnioitusta polvistumalla ja taputtamalla heimopäällikön edessä, oli lopulta tapaaminen yksi antoisimmista ja pysäyttävimmistä kokemuksista matkan aikana.

Villieläimiin liittyvät haasteet ja ratkaisut

Opimme paikallisilta luonnonsuojelujärjestöiltä, asiantuntijoilta ja Kavimban kyläyhteisön jäseniltä, että yksi keskeisimpiä luonnonvaroihin liittyviä haasteita on Botswanan suhteettoman suuri norsupopulaatio verrattuna Botswanaa ympäröiviin valtioihin. Norsut ja muut villieläimet houkuttelevat turisteja ja sen myötä myös turismiyrittäjiä Botswanan pohjoisosiin Chobe-joen tuntumaan erityisesti kuivakauden aikana, mutta tämä ei suju täysin ongelmitta. Kun sekä ihmisväestö että norsupopulaatio yhdessä monien muiden villieläinpopulaatioiden rinnalla kerääntyy alueelle, joka on noin Varsinais-Suomen ja Uudenmaan yhteenlasketun pinta-alan kokoinen, ei yhteentörmäyksiltä eläinten ja ihmisten välillä voi välttyä. Yhteentörmäyksien opimme tarkoittavan esimerkiksi syötyjä ja tallottuja viljasatoja, kaatuneita puita, kotieläinten ja karjan hengen puolesta pelkäämistä ja toisinaan jopa ihmishenkien menettämistä.

Opimme, että osittain ongelma johtuu maankäytön puutteellisesta suunnittelusta. Choben alueesta vain noin 25 % on varattu asutusta varten, minkä vuoksi muulle alueelle, joka on suojeltua, on levinnyt asutusta. Ennen kuin saimme tietää, millaisia haasteita norsut aiheuttavat paikallisten ihmisten elämässä, kuulosti Botswanan 130 000 norsun populaatio uskomattomalta ja ihmeelliseltä. Myöhemmin matkalla tavattuamme Kavimban yhteisön jäseniä opimme, että norsujen ja ihmisten yhteentörmäys aiheuttaa valtavasti haasteita, ja omaan iloon upeista veneretkellä otetuista norsukuvista sekoittui myös huolta ja ristiriitaisia tunteita.

Yksi syy, miksi norsut ovat kerääntyneet nimenomaan Botswanaan eivätkä ole asettuneet myös naapurivaltioihin, on historiallisesti valtioiden erilainen suhtautumistapa eläimiin. Botswanassa norsuja suojellaan, kun taas muissa maissa norsujen on vaarana tulla ammutuiksi. Tavoitteena olisikin luoda eri maiden alueiden välille yhteistyötä, joka mahdollistaisi luonnonvarojen kestävän ja yhdenmukaisen käytön. Saimme tietää, että Choben alue kuuluu Kazuma-Zambezi Transfrontier Conservation Areaan (KAZA-TFCA), jossa tarkoituksena on suojella villieläimiä ja luontoa ja samanaikaisesti parantaa paikallisten mahdollisuuksia elinkeinojensa harjoittamiseen. Jotta Choben alueen biodiversiteettiä voidaan suojella ja luonnon tasapaino säilyttää, tulee korkeakoulujen tekemän tutkimuksen tuntemisen lisäksi pysyä kartalla paikallisten yhteisöjen perinteistä ja elämäntavoista ja pyrkiä siten alhaalta ylöspäin suuntautuvaan kehitykseen, jossa paikalliset osallistuvat oman alueensa kehittämiseen ja muodostavat kehityksen ytimen.

Paikallisille yhteisöille onkin annettu eläimiä hallintaan, jolloin he ovat voineet myydä niiden metsästyslupia sellaisille turistiyrityksille, jotka mahdollistavat metsästysturismin alueella. Tästä saamillaan rahoilla yhteisöt ovat voineet rakentaa majoitusrakennuksia turisteille, joista saamillaan tuotoilla he voivat edelleen kehittää yhteisöään. Paikalliset ovat myös myyneet viljelymaitaan joen varsilta sellaisille, jotka rakentavat alueelle majoitusrakennuksia tai ovat muuttaneet itse omistamiensa maiden maankäyttötapoja. Eläimet pääsevät kulkemaan majoitusrakennusten ohi joen varteen juomapaikoille, jolloin ihmisten ja villieläinten välisiä konflikteja ei muodostu.

Muihin luonnonvaroihin liittyvät haasteet ja ratkaisut

Luonnonvarojen käsittelyyn ja suojeluun liittyviä haasteita eivät aiheuta kuitenkaan pelkästään ihmisten ja eläinten väliset yhteentörmäykset, vaan myös esimerkiksi maastopalot, jotka kuivan kauden aikana syttyvät rutikuivasta heinästä. Kavimban yhteisö kertoi meille, että paloja pyritään ehkäisemään niittämällä heinä ennen kuin se on kasvanut korkeaksi, jolloin heinää on myös mahdollista käyttää esimerkiksi kattojen rakentamiseen.

Huomasimme myös, että Botswanassa ei tyypillisesti ole arvostettu samalla tavalla puita kuin esimerkiksi Suomessa, koska puiden alle on kerääntynyt villieläimiä, jotka ovat olleet uhka peltojen sadoille ja kotieläimille. Puu on kuitenkin merkittävä luonnonvara paikallisille, sillä puumateriaalista rakennetaan koreja, koruja ja astioita. Tämän lisäksi suuret puut ovat aikoinaan olleet merkittäviä kohtaamispaikkoja, ja kokonaisia kyliä on rakentunut niiden ympärille. Paikalliset suojelujärjestöt tekevät jo nyt paljon töitä sen eteen, että Choben kasvava asukasmäärä ei levittäytyisi metsien alueelle, ja järjestöjen tärkeimpiin tehtäviin kuuluvatkin puiden istutus paikallisten yhteisöjen voimin ja tulipalojen sammutuksen opetus. Botswanassa on myös alettu hyödyntää QGIS:iä apuna maankäytön suunnittelussa, ja toivon mukaan kartoituksissa voidaan ottaa suojelukohteina huomioon myös alueen alkuperäisten asukkaiden historiallinen tieto esimerkiksi norsujen vuosisatoja vanhoista reiteistä juomapaikoille.

Kokemuksemme aikuisopetuksesta

Ennen kuin kohtasimme paikallisia ihmisiä ja tapasimme Kavimban heimon, olimme käsittäneet, että meidän roolimme projektissa oli jakaa kurssin aikana oppimaamme tietoa luonnonvaroista heidän kanssaan ja tarjota erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja paikalliselle yhteisölle. Tutustuessamme pitkän automatkan aikana botswanalaisiin professoreihin, oppiessamme safarioppailta sekä eläimistä että heidän omasta historiastaan ja kuunnellessamme myöhemmin Kavimban kylässä paikallisten puhetta ymmärsimme heidän olevan oman alueeseensa ensisijaisia asiantuntijoita. Arvostimme paljon heidän kokemustaan luonnon kanssa vuorovaikutuksessa elämisestä. Se toisaalta sai toisinaan myös ihmettelemään, mikä oma roolimme ja tarkoituksemme projektissa on.

Nähdäksemme koko projektin idea oli kuitenkin nimenomaan siinä, että yhdistelemällä paikallisten yhteisöjen asiantuntemusta ja eri maista tulevien, eri aloja lukevien opiskelijoiden innostusta ja kiinnostusta aiheisiin, sekä asiantuntevien professorien pätevyyttä, on mahdollista saada aikaan luovia ratkaisuja ja ymmärrystä eri tahojen välille. Tulimme esimerkiksi ajatelleeksi suomalaisen VPK-toiminnan mahdollisuuksia Botswanan kontekstissa maastopalojen ehkäisemiseksi. Pohdimme myös, että Kavimbassa juuri avatussa museossa voisi olla interaktiivisia ympäröivään luontoon liittyviä näyttelyitä, joiden avulla arvokasta luonnonvaroihin liittyvää tietoa ja kulttuuria voitaisiin suojella ja vaikuttaa sitä kautta esimerkiksi puiden arvostuksen lisäämiseen alueella. Kaikki parhaat ideamme saimme vasta sen jälkeen, kun olimme itse kuunnelleet paikallisten tarpeita ja sitten soveltaneet asiantuntijoiden opetuksia aiheisiin liittyen.

Tavoitteenamme Kavimbassa oli keksiä ratkaisuja luonnon tarjoamien resurssien kestävään käyttöön. Tavoitteen saavuttaminen vaatii yhteistyökykyä niin yksilöiltä ja yhteisöiltä kuin valtioiltakin, ja sen lisäksi globaaleja toimenpiteitä. Yhteistyö on mahdollista vain, jos eri tahojen tarpeita kuunnellaan. Me olimme Kasanen alueella vain matkailijoita, jotka havainnoivat ympäristöä ja oppivat, mutta lopulta lähtivät pois. Sen sijaan paikalliset jäivät sinne elämään ongelmiensa kanssa. Tämän takia tuntui tärkeältä painottaa yhteisölle, että pyrimme heidän kanssaan ennen kaikkea yhteistyöhön ja haluamme oppia ja ottaa mallia heidän opettavaisesta tavastaan elää keskellä luontoa ja arvostaa sitä siitä huolimatta, että se aiheuttaa heille vaaraa ja merkittäviä haasteita.

Oman luontosuhteemme tarkastelu ja matkan aikaansaamat oivallukset

Paluumme Suomeen sai meidät pohtimaan myös omaa suhdettamme maan metsiin ja järviin. Ne mahdollistavat meille, maan asukkaille monien elinkeinojen harjoittamisen ja ekosysteemipalveluista hyötymisen, tarjoavat retkeilymaastoja, rentoutumispaikkoja ja puhdasta ilmaa sekä kaikista tärkeimpänä tarjoavat kodin meille ja muille eläville. Kurssi muistutti mieleen, että norsut ja seeprat ja vastaavasti Suomessa sudet ja hirvet eivät pyri tulemaan ihmisten tielle, vaan me olemme tulleet niiden tielle rakentamalla teitä ja kylvämällä peltoja paikkoihin, joissa ne ovat aina kulkeneet ja eläneet.

Vaikka kurssi käsitteli luonnonvaroja samaan tapaan kuin monet biologian ja maantieteen kurssimme Turussa yliopistonmäellä, oli oppiminen kovin erilaista, kuin mihin olimme tottuneet. Ei ollut tarpeen opetella ulkoa, minkä villieläinten kanssa paikalliset ovat tekemisissä päivittäin, sillä tienvarsien norsuvaarakyltit ja kyläläisten kertomukset heidän arkeaan hankaloittavista yhteentörmäyksistä jättivät unohtumattoman muistijäljen meihin. Kulkemalla Kasanen kylänraitilla ja vierailemalla Kavimba-yhteisön museossa saimme tietää, millaista alkuperäistietoa paikalliset hyödyntävät saadakseen toimeentulonsa koriste-esineiden ja värikkäiden kankaiden myynnistä pienissä kojuissaan. Maksaessamme ostoksiamme paikallisilla kolikoilla huomasimme niiden sarvikuono- ja seeprakuvioinnit ja opimme Botswanan rahayksikön, pulan merkitsevän sadetta.

Kun lentokoneemme nousi Addis Abebassa välilaskun jälkeen ukkosmyrskyssä taivaalle, tiesimme sadekauden lähestyvän hitaasti mutta varmasti myös Botswanan kuivia joenuomia ja vaikuttavan norsulaumojen liikkeisiin kohti uusia juomapaikkoja. Sade merkitsee alueelle vaurautta sen mahdollistaessa viljasatojen kasvun ja eläinten vaellukset kauemmas joenuomista paikkoihin, joissa ne eivät joutuisi tekemisiin ihmisten kanssa samoin kuin kuivakauden aikana. Matka opetti ennen kaikkea sen, että luonto ei tarvitse meitä ihmisiä, vaan me todella tarvitsemme luontoa: ehtymättömiä juomapaikkoja, ikivanhoja puita, ekologisia käytäviä ja ennen kaikkea tasapainoa niiden tekijöiden välille, jotka mahdollistavat vesien ja maan elon kirjon.